Savua.
Tulta.
Verta.
Hikeä.
Kyyneleitä.
Oikeassa olemisen intohimoa.
 

Television voin aina sulkea. Niin myös sydämeni.

Lapsia haettiin autolla pyhäkouluun kirkolle. Vasta jälkeenpäin ymmärsimme, että lasten mukaan pääseminen olikin suuri luottamuksen osoitus slummin vanhemmilta. Luotettiin, että lapsia ei näin kidnapata eikä viedä väärälle tielle. Joulujuhlaan tulivat ylpeät vanhemmat lasten esityksiä katsomaan. "Hyvä, kun lapsia opetatte", he sanoivat. "Ovatpahan hetken poissa pahojaan tekemästä."
 

Suomessa on vaikea ymmärtää maailman kidnappausten määrää. Toivon, ettei täällä koskaan tarvitsisikaan kaikkea kokea. Kriisipesäkkeessä työskentelevä ystäväni totesi juuri sähköpostissaan lakonisesti onnellisesti päättyneestä kidnapattujen palauttamisesta: Nyt tiedämme hintamme. Se on niin suuri, ettei se paljon lohduta. Kun yhdestä saa suuret lunnaat, houkutus toisen sieppaamiseen kasvaa.

Sirkku-Maria Tommola: Maailman monet kasvot, 2000
 

Tutustuin Sirkku Sieviläiseen opiskelujeni loppuvaiheessa. Hän oli silloin juuri aloittanut opintonsa. En silloin voinut kuvitellakaan, että Sirkusta olisi joskus kasvamassa varsinainen maailmanmatkaaja, joka olisi opettamassa fysiikkaa poikakoulussa Ugandassa tai perustamassa rehtorina lukiota Namibiassa.
 
Katsoin Keskimmäisen ja Kuopuksen kanssa vuodenvaihteessa filmin The Last Kind of Scotland, joka kertoi Idi Aminin ajasta Ugandassa.  Sirkku-Maria Tommola oli Ugandassa kohta sen ajan jälkeen. Tässä kirjassa hän kertoo myös siitä elämänsä vaiheesta, jolloin hänen oli paettava Ugandasta turvaan Kenian puolelle. Tänään katselemme televisiosta Kenian levottomuuksia.

Tämä osaksi EU-tuella kirjoitettu omakustanne antaa taas kerran kuvan reippaasta suomalaisesta naisesta maailmalla. Hyvä me.

Kajakulma. Vaikka kivet ovat kauniita, kivisydän ei sitä ole.

Plus%204%20Kajakulman%20kivet%20pieni.jp