Pessimisti tuskin koskaan
Optimisti silloin tällöin
Saman verran molemmat

Milloinkahan aloin todella uskoa, että elämässä kaikki ei ole mahdollista? Olen aina luullut olevani kunnon pessimisti, mutta sisälläni on näköjään välillä toiminut myös pikkuoptimisti, vähän piilossa kylläkin, mutta muuten vaikutusvaltaisena. Olen aina luullut, että optimisti tarvitsee välttämättä sitkeyttä toimiakseen. Näin ei taida ollakaan, sillä sitkeys ei kyllä kuulu repertuaariini. Valitettavasti.

Jotain saa aikaan, kun vain uskaltaa ja viitsii. Marraskuun yhteistaiteilu opetti sen. Siitä sain muistoksi tällaisen prenikan. Vielä kerran kiitos Lepikselle. Nyt työt ovat valmiita. Suosittelen katsomaan vaikka kuva-arkistosta. Ja kenties itse kokeilemaan jotain vastaavaa.

Plus%20565%20nappi_2009.jpg

Minulle tuli tuon selätyksen aikana muistoja nuoruuden lentopallopeleistä. Oli aika juhlaa, kun pääsi pelaamaan yhdessä poikien kanssa. Usein poikien kilpailuvietti sai aikaan sen, että peli pääsääntöisesti kulki poikien kesken. Häviäminen ei aina sopinut nuorille miehille. Joskus armosta jossain tilanteessa pojat antoivat tyttöjen yrittää. Sivussa olevan roolin sisäistänyt ei silloin aina heti tajunnut, ettei kukaan aikonutkaan tulla tilannetta pelastamaan. Ei siinä silloin voinut parastaan näyttää. Huti. Ja toinen huti. Ja poikien varmuus toisen osaamattomuudesta lisääntyi.

Joskus, vaikka harvoin, peliä pelattiin ihan yhdessä. Jokainen sai pitää paikkansa. Toinen antoi yrittää rauhassa. Yllättävää oli, että silloin se mämmikourakin usein onnistui ja sai kokea mielihyvää luulematta itsestään liikoja. Tällainen oli Marraskuun selätys.

Kansainvälinen yhteispeli Thaimaassa sujui ihan hyvin, jos sitä ei pelattu erilaisilla säännöillä. Tärkeintä oli pystyä päättämään edes sen verran, että tiedettiin, mikä on pelin nimi.

Kokenut kaiken tietää, pelaaja kaiken kokee.