Kun isoveljeni lähti opiskelemaan, häneltä jäi kotiin nuotteja, helppoja aloittelijan sovituksia jazz-musiikin helmistä. Niitä sitten joskus pienenä tapailin. Sen pidemmälle en ole jazzia paljon ymmärtänytkään. Joskus olen kyllä myöhemminkin päässyt oikeaan tunnelmaan. Gershwiniin liittyvistä muistojäljistä olen kertonut jo aikaisemmin.
Tänään kuuntelin erään klassikon. Se sopii tämän päivän teemaan. The man I love.
"He'll look at me and smile- I'll understand;And in a little while
He'll take my hand;
And though it seems absurd,
I know we both won't say a word."
Kolmekymmentäyhdeksän vuotta. It seems absurd.
Suurkirkon portailla kulki kyljessä...
Kommentit