Katsoin
Koin
Kauhistuin
Kartan

Kolmea televisiosta (viime vuosituhannella) katsomaani elokuvaa en välttämättä halua katsoa uudestaan, vaikka ne olivat hyvin vaikuttavia.  Ne luultavasti tai varsin todennäköisesti kiristivät edelleen jotain piilotajuntani solmua.  Siellä sisällä on piilossa oma elefanttimieheni, oma kummitukseni ja oma Kasparini. Heitä en halua kohdata liian usein.  Sitä surua en haluaisi tuntea. Tänään en siis katso Elefanttimiestä, vaikka toisille sitä suosittelenkin.

Neljä vuotta sitten kerroin blogissani tunnelmia Estoniasta:

”Olin Suomessa, kun Estonia upposi. Minulla oli vapaapäivä ja kauhulla seurasin tapahtumia televisiosta aamusta alkaen. Se on niitä päiviä, joista muistaa, missä on ollut. Tiedän, että en voi kylliksi samaistua niiden ihmisten tuskaan, joita se päivä kosketti ja jotka menettivät rakkaimpiaan. Jonnekin hyvin syvälle minussa se päivä kuitenkin iski.

Mietin pitkään, miksi se tapahtuma tuntui niin henkilökohtaiselta. Sitten tajusin. Samaistuin niiden ihmisten kanssa, jotka joutuivat avuttomasti seuraamaan naapurilaivoista toisten taistelua elämästään. Upeat laivat, kaikki hyvin, mutta ei välineitä toisten auttamiseen. Systeemi oli luotu omien ongelmien voittamiseksi, ei niiden, jotka jo olivat merihädässä. Ymmärsin,  miksi satamissa oli kriisipäivystys myös näille katsojille.

Lähetystyössä näkee paljon ihmisten vaikeuksia,  jos pitää silmänsä auki. Minulla on tässä mielessä Suomessa helpompaa, kun voin siirtää ajatukseni muualle. Thaimaassa se ei aina onnistunut. Oli niin paljon sellaista, jolle ei voinut mitään. Katsoi vain vierestä, avuttomana.”

Neljä vuotta sitten jatkoin näin:

”Mietteeni ei ole jäänyt vain tuohon ahdistukseen. Olen tajunnut, että kyllä aina jotain voi tehdä. Opetankin nuorisolle, että lähetystyössä ei olla surkuttelemassa maailman kauheuksia, vaan tarttumassa toimeen yhdessä toisten kanssa. Kyllä tätäkin maailmaa voi ja täytyy muuttaa. Yksi voi auttaa konkreettisesti, tekemällä jotain, toinen rahoittamalla, kolmas miettimällä niitä rakenteita, jotka estävät avun perille menoa. Uskon työnjakoon. Ei tarvitse ottaa koko maailman murheita, kunhan ei vain siirrä vastuuta kokonaan muille.”

Tänäänkin ajattelen samalla tavalla.

(Thaimaa. Bangkok Bangkapi. Tulvakuvia 1980-luvulta auton ikkunasta. Tuossa jossain sen (kuoppaisen)  tien piti olla…)

EDIT. Bangkokin tulvat saavuttaneet jo luterilaisen kirkon keskustoimiston ja Luther-seminaarin.