On itse asiassa aika sekava olo. Ihmisten kohtaaminen on ollut ammattinani jo kauan. Siitä työstä olen myös pitänyt. Lähtölaskennan jälkeenkin olen saanut jatkaa monia entisenlaisia projekteja. Niistäkin olen nauttinut. Olen kuitenkin nyt yllättynyt siitä, että todella jotain on viime aikoina muuttunut. Se on kai tapahtunut lähinnä minussa itsessäni. Kun on syrjässä valtaväylästä, niin huomaa, että sivupoluilta näkee eri maisemia kuin päätieltä, vaikka matka jatkuu periaatteessa samaan suuntaan. Sivutie on mutkikkaampi ja kapeampi ja sillä on ajettava hitaammin pysyäkseen tiellä.
En ole aikoihin jossitellut. Nuoruuden ystävien tapaaminen sai taas jossittelemaan Entä jos? Huomasin myös miettiväni sitä, oliko minulla ja ystävillä samankaltaisia muistoja menneiltä ajoilta. En arvannut niitä kysellä. Tuntui, että kyselemällä olisin läikyttänyt pintaa liikaa enkä tiennyt, mitä pinnan alta nousisi. Entä jos toinen ei mitään muistaisi tai jospa hän muistaisi liikaa. Entä jos hän muistaisi asiat eri tavalla kuin minä. Jospa se, joka silloin oli merkityksellistä, ei sitä enää olisikaan.
”Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden.” Eikä enää edes niin varhaisen.
Näinä päivänä on tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensimmäiset Suomen Lähetysseuran työntekijät lähtivät Thaimaahan. Heidän lähtöjuhlassaan muistan supatelleeni takapenkissä ystävän kanssa puheiden aikana. Paheksuttavaa käytöstä minulta ja ystävältä. Edessä olevakin kääntyi meitä katsomaan. Lähtemiseen ei silloin tuntunut sopivan liika juhlallisuus eivätkä ylisanat. Oma lähetyskurssi oli silloin meneillään ja tietoisuus omasta lähdöstä ei sisältänyt mitään paatoksellisuutta. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että puheetkin ovat paikallaan oikealla hetkellä.
Mitähän tässä elämässä vielä itsestään oppiikaan. Ei taida tämä luu ollakaan vielä täysin kaluttu.
1979. Bangkok. Ensimmäisen budjetin valmisteluvaihetta juuri maahan saavuttua. Kuva Anneli Könni.
Kommentit