Muistan lapsuuden lakritsan maun. Muistan, miltä lakritsapötkö näytti ja miltä se tuntui kädessä. Muistan, miltä tuntui kääriä päällyspaperi pois ja puraista ensimmäisen kerran. Koskaan se tunne ei pettänyt. Maku oli aina sama todellisuudessa kuin unelmissakin. Muistan, millaisella kolikolla lakritsapötkön sai ostetuksi. Juuri sillä kolikolla isoveli sai kavereineen lahjotuksi minut ulos huoneestaan. Kolikko kädessä hyppelin portaita alas pohjakerroksessa olevaan kauppaan ostamaan taas kerran ihanaa mustaa sitkeää makeaa lakritsaa.
Suklaasta en muista mitään. Se ei selvästikään tehnyt vaikutusta. Se tuli kuvioon vasta paljon myöhemmin.
Thaimaassa joulupaketeissa oli usein lakritsaa. Jos paketti oli tullut maapostissa useita viikkoja, lakritsa oli ehtinyt sopivasti sitkistyä. Vau, kun se oli hyvää. Siitä puhuttiin jo etukäteen. Kerroin jo kerran aikaisemmin, millaista lakritsa oli thaimaalaisten mielestä. Meitä ei mikään estänyt. Me vain nautimme.
Aika hassua, että minulle tuli nyt lakritsa mieleen. Syön sitä enää todella harvoin. Ihan muuta luulin kirjoittavani. Vaikkapa eilisestä sunnuntaista, jolloin monet entiset ja nykyiset lähetystyöntekijät rantautuivat saarnaamaan jumalanpalveluksissa eri puolella Suomea. Tämä ”saarnasunnuntai” oli osa kirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlintaa. Minäkin olin mukana tuossa ringissä. Lakritsasta en saarnannut, mutta monesta muusta asiasta kuitenkin. Mahtavaa oli se, että kirkossa oli mukana myös suuri joukko nuoria, rippikoululaisia ja tulevia isoisia . Vanha taas virkistyi.
Bangkok. Lakritsaa oli mukava pureskella myös omalla parvekkeella seitsemässä mekossaan...
Kommentit