Luovutinko todella?

Huomaan, että lapsuuteni sanasto on alkanut tulla nykyihmiselle vieraaksi.  Harva enää ymmärtää, keitä siirtokarjalaiset ja evakot oikein olivat. Menetetyistä tai pakkoluovutetuista alueista ei enää puhuta tunteen tasolla. Karjalan kunnailla kukkuneet käet ovat nyt pikemminkin taskuissa kuin koivuissa. Viipuria ei sentään vielä Suomessa pidetä vanhana venäläisenä kaupunkina.

Se Karjalan kaipuu tulee tällaiselle sodanjälkeiselle kohtauksittain. Joku jossain mainitsee Sortavalan. Siellä isäni kävi opettajaseminaarinsa. Äitini seminaari sijaitsi Suistamossa. Hiskin avulla kurkistan isäni nimeä Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjoissa  ja totean, että viikon kuluttua hänen kastepäivästään on kulunut 104 vuotta. Televisiosta tallennan Mannerheimista kertovan ohjelman ja odotan, että sieltä löytyy kuva Heinjoen kirkonkylän koulusta, jonka pihalla  kolmevuotias veljeni hiekkalaatikollaan teki Mannerheimille kunniaa armeijan sotaharjoitusten aikaan 1939. (+46 Veljeni ja Mannerheim)

Kaikki elämämme muutot eivät ole pakkomuuttoja. Haikeutta niihin kuitenkin saattaa liittyä. En osaa asettua niiden osaan, jotka eivät koskaan katso taaksepäin. Muistoistani en luovu.

1966.Viipuri Kauppahalli. Kuva Eero Ikävalko.

Plus%20729%20Viipurin%20kauppahalli.jpg