Tunnustan, että luen nykyisin monia asioita ristiriitaisin mielin. Samalla, kun puhutaan kaikkien asioiden suhteellisuudesta, vaaditaan kuitenkin ylenmääräistä ehdottomuutta. Olisi osattava ottaa oikea kanta kaikkiin kunkin ryhmän omaksumiin asioihin ollakseen oikeanlainen.
Olenhan toki Raamattuni lukenut: ”Kun myönnätte, sanokaa vain: 'Kyllä', kun kiellätte, sanokaa: 'Ei.' Enempi on pahasta.” (Vanha käännös sanoi sen vielä runollisemmin: ” Olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.”) Nyt samantapainen vaatimus nousee monilta tahoilta. Kenen joukossa seisot, sen lauluja sinun on osattava laulaa oikein sanoin… Ja oikein perustein.
Suomalaiset ovat myös Leinonsa lukeneet: ” Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Se on kaunis ajatus, jolla voidaan rohkaista sitäkin, jolla ei ole toivoa. Käytännössä Se Toinen kuitenkin usein luokitellaan pahuuden skaalalla. Tarvitsemme Pahan voidaksemme korostaa sitä, että olemme Hyviä, tai ainakin Parempia.
Nörttisukupolvena olemme tottuneet On ja Off-kytkimiin. Virta joko kulkee tai sitten ei. Totuus on Tämä tai sitten Ei. Oletamme, että kaikki on ratkaistavissa. Onko?
Huomaan, että minulle on tullut jo fraasiksi ajatus siitä, että en ymmärrä maailmaa ilman perisyntiä, ihmisen potentiaalista kykyä pahaan. Se usko ei anna oikeutta perustella tekojaan heikkoudella tai perimällä. Se vaatii toisenlaisia ratkaisuja. Toisenlaista Ratkaisijaa.
Ugh.
(Thaimaa. Bangkok. Luterilaisen kirkon seurakuntien välinen raamattutietokilpailu. ”Sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia.”)
Kommentit