Monesta pienestä tapahtumasta kasvaa suuri tapahtuma. Nyt oli viikonloppu, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään ihmeellistä. Ei elämä tarvitse ihmeellisyyksiä eikä erikoisuuksia ollakseen täydellistä. Luulen, että vanhetessa ja elämän supistuessa ja rajoittuessa on hyväkin oppia pitämään tärkeänä ”pienten alkujen päiviä”.
Ja kuitenkin, kun alan listata kaikkea, mitä on viime päivinä tapahtunut, lista sen kun vain kasvaa ja kasvaa. On kyse näkökulmasta ja kyvystä zoomata, etsiä tarkennusta ja pysäyttää elämä pieniksi kuviksi. Valokuvaajat ja taiteilijat sen tietävät: Elämä koostuu hetkistä.
Keskimmäinen saapui keskiviikkona, Kuopus torstaina ja Mies perjantaina. Talo tyhjenee taas huomiseen mennessä. On mukavaa, kun on tulijoita ja menijöitä. Yksinkin on taas hyvä. Aikansa kutakin. Joka tapauksessa kaikki ihmiset ovat meillä vain lainassa. Yhtyvät ja erkanevat polut…
Thaimaassa oli hyvä olla silloin, kun kaikki oli ihan tavallista. Silloin tiesi jo jotenkin sopeutuneensa. Asunnon muuttuminen kodiksi oli aina tavallaan ihme. Usein vieläkin muistelen nyrkkisääntöäni, kodin minimisääntöä: Asunto on koti silloin, kun siellä löytää yöllä pimeässä vessaan.
Olimme taas kaikki yhden yön kesämökillä. Kodin nyrkkisääntö ei siellä aina ihan heti toteudu. Kuoppaisten polkujen yöllinen vaellus ei heti luo kodin tunnelmaa. Pian sielläkin siihen taas tottuu. Ihminen on sentään onneksi aika sopeutuvainen.
Tekisi mieli toivottaa kaikille ihan tavallista kesää. Tavallisia päiviä ja öitä. Pienten alkujen päiviä.
1969. Pyhäranta. Juhannusaatto. Jotkut päivät ovat olleet suurtenkin alkujen päiviä, eivät ihan tavallisia... Kuva Teppo Innola.
Kommentit