Kaikilla on kodissaan tunnetavaroita. Niillä on omat tarinansa. Monissa esineissä on muistoarvo, vaikka muuta arvoa ei olisikaan. Kaikki eivät ole ylpeitä kitschistään eivätkä suostu pitämään sitä esillä, vaikka jostain syystä (perheteknistä syistä?) eivät pysty sitä poiskaan heittämään.
Harvalla suomalaisella on vesipuhveli pianon päällä. Meilläpä on. Ja monta. Tuolla sitkeällä, tyhmällä, pullealla, itsepäisellä ja nautiskelevalla eläimellä täytyy olla jotain yhtäläisyyttä minun kanssasi, koska me molemmat niin toistemme seuraan vieläkin pyrimme. Mitähän se on? Mitään en kiellä enkä myönnä.
Pidin kerran lukiossa kouluvierailulla oppituntia lähetyksestä. Puhuimme ihan asiaa. Loppuun jäi minuutti aikaa. Mietin, mitä vielä kertoisin. Vedin repustani esille puisen vesipuhvelin ja sanoin: "Lähetystyöntekijän elämä on samanlaista kuin vesipuhvelin elämä lammikossa. Joskus ollaan kaulaa myöten upoksissa mudassa, mutta sielläkin vain märehditään onnellisena.” Hymyilin. Hiljaisuus. Sitten kello soi.
Joulukalenterimme on usein koottu thaimaalaisista tavaroista. Niitä lisätään päivittäin pianon päälle. Meillä seimen äärelle tulevat vesipuhvelitkin:
Kommentit