Ei ole koskaan liian myöhäistä saada itsensä näkyväksi ja olevaksi. Kun olen oman itseni löytänyt, voin auttaa toistakin löytämään itsensä. Oman itsensä.
Poika ei päässyt kouluun. Hänen äitinsä oli asunut pojan syntyessä poissa kotikylästään eikä silloin ollut lähtenyt rekisteröimään pojan syntymää sinne kauas niin kuin olisi pitänyt. Yhteydet kotikylään olivat menneet poikki jo paljon aikaisemmin. Poika ei siis ollut olemassa. Ainakaan virallisesti. Siinä hän nyt kyllä istui, ihan elävän ihmisen näköisenä, isänsä vieressä edessämme. Äiti oli kuollut jokin aika sitten. Jotta pojan rekisteröiminen olisi onnistunut myöhemmin, olisi pitänyt löytää ihmisiä, jotka olivat olleet paikalla pojan syntyessä. Mistä niitä nyt tähän hätään olisi löydetty, vuosia syntymän jälkeen.
Thaimaalainen työtoverini oli mukana auttamassa poikaa. Minä, ihan toisenlaiseen elämään tottunut, istuin hiljaa vieressä avuttomana. Mitäpä olisin voinut tehdäkään.
Ratkaisu löydettiin. Isän piti käydä luovuttamassa poikansa viranomaisten huostaan, lastenkotiin. Siellä pojalle järjestettiin nimi ja rekisteröinti. Ja koulupaikka. Isällä oli lupa vierailla pojan luona halutessaan.
Aina kaikki ratkaisut eivät ole parhaita mahdollisia. Tärkeintä on, että ne ovat mahdollisia edes jollain tavalla.
”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Siinä viitettä nimen tärkeydestä.
How to survive November 09. Arleenan pohjaan lisäsin tänään Lapsenlapsi Kakkosen mietelauseen:
Kommentit