Elämän eväät.
Muruina maailmalla.

Kirjoitus vanhan koulun juhlajulkaisuun muutama vuosi sitten. Muruista maailmalla.

"Siinä he istuivat, Tipulan rehtori ja entinen opettaja, ruokapöytämme ääressä syömässä thaimaalaista riisiä ja maustettuja tuoksuvia kastikkeita. Ikkunasta näkyivät Bangkokin pilvenpiirtäjien huiput. Äänimaailmaa sävyttivät ohi ajavien autojen räminä, tavaroitaan kaupittelevien myyjien huudot ja kulkukoirien haukut. Tuulettimien avulla yritettiin turhaan saada ilmaa viileämmäksi. Hiki valui sellaisistakin rauhasista, joita terveystiedon oppitunneilla ei tunnettu. Kuka sanoi, ettei elämää voisi täysillä kokea kaikin aistein myös entisten opettajien seurassa.

Oli aika päivittää omat tuntemukset kouluajasta. Nyt oltiin oikeassa elämässä, josta silloin vasta haaveiltiin.  Tällaisiksi siis tultiin, kun tultiin isoiksi. Harvoin kouluaikaansa sai muistella näin asiantuntevassa seurassa.  Ajatella, näin luontevaa isona oleminen oli.

"Älkää tytöt ikinä uskoko, että tytöt eivät pystyisi samaan kuin pojat." Rehtori ei itse muistanut tuota lausetta sanoneensakaan. Joku toinen oli kuulemma muistellut hänen opettaneen, ettei tyttöjen kannattanut mennä naimisiin. Sitä minä en ollut kuullut eikä se tainnut totta ollakaan. Tuohon muistamaani lauseeseen uskoin ja olen aina uskonut. Itse asiassa olin jo reilusti parikymppinen, ennen kuin tajusin, että joku voi todella väheksyä naisia. En tiedä, kuinka monta feministiä Tipula kasvatti.  Itse olen kohdannut vain meitä tasa-arvoisia naisia. Uskomatonta sinänsä, olisiko todella mahdollista, että tyttöjen koulussa kasvoikin vahvoja naisia.

Rehtorin kanssa vierailtiin Bangkokin turistikohteissa. Oli mukava toimia opettajiensa oppaana. Oli kotikenttäetu ja tunne siitä, että oli vahvoilla. En tiedä, oliko kysymyksessä myös pieni näyttämisen halu. Kyllä oppilaistakin tulee toimeen tulevia ihmisiä. Vierailtiin myös kansainvälisellä työpaikallani, lähetyksen keskustoimistossa ja Banaanipuun päiväkodissa. Sata tummasilmäistä koulupukuista pientä bangkokilaista tervehti vierailta kunnioittavasti. Tapamme mukaan käytimme vieraita hyväksi opetusta antamassa. "Katsokaa, näin hyvässä kunnossa säilyy vanhempanakin, kun harrastaa joka päivä liikuntaa". Rehtori sai näyttää mallia voimistelutuokiossa. Mielellään hän näytti opettajan roolinsa taas ottavan. Kouluaikainen "päivän riipunta-annos" ei ollut unohtunut. Oli hyvä miettiä, oliko kouluaika sittenkin antanut myös rohkeutta kohdata uusia asioita uusissa tilanteissa.

Kuinka paljon maailmassa on turhaa tietoa? Koulunsa läpi käyneet tuntevat sellaista pursuavansa. Oppimisesta on ollut kuitenkin se hyöty, että tajuaa tietoa aina jostain löytyvän, kun sitkeästi etsii. Harva meistä etukäteen arvaa elämänsä kulun. Yllättäviä asioita voi tarvita elämässään. Maailmalla olen oppinut antamaan arvoa suomalaisen koulun monimuotoiselle yleistiedolle. Muistista löytyykin yllättäen vanhaa tietoa, johon uuden hankitun tiedon voi liittää. Kielitaito on ollut tarpeen, myös taju siitä, että suomalaisena minun on opittava toisen kieli voidakseni kommunikoida hänen kanssaan. Se tietoisuus on auttanut uuden työkielen, thaikielen, oppimisessa ja on ollut suuri etu englanninkielisestä maailmasta tulleisiin kielikoululaisiin verrattuna.

Koulun ensimmäisellä luokalla ollessani voitin pianonsoitossa alaluokkien kulttuurikilpailun. Urani säestäjänä jatkui sen jälkeen koulun loppuun asti. Kerran viikossa säestin aamuhartauden virren harmonia polkien. Loppuvuosina sain säestää suuret joulunäytelmät. Prinsessa Ruususta käytiin esittämässä myös Lyseon pojille. Enpä silloin arvannut saavani säestää virttä Jumala ompi linnamme Thaimaan luterilaisen kirkon perustamisjuhlassa tai vastaavani musiikin johdosta isossa pääsiäisnäytelmässä Bangkokin luterilaisten seurakuntien yhteisessä pääsiäisjuhlassa.

Kuka opettajista antoi eniten evästä? Olivatko he erilaisia vai yhtä massaa? Opettajaperheen lapsena, opettajaveljen sisarena, itsekin opettajaksi kouluttautuneena ja opettajana toimineena minun pitäisi varmaan olla solidaarinen kaikkia opettajia kohtaan. Opettajia oli kuitenkin yhtä monta laatua kuin ihmisiäkin. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että juuri siinä erilaisuudessa koulun rikkaus olikin. Kuka kestäisi kloonattuja opettajia? Kun joutuu armahtamaan itseään, on vara armahtaa myös opettajiaan. Koulun pitää olla paikka, jossa oppii peilaamaan itseään ja muovaamaan omaa reittiään tulevaisuuteen.

Kaikki eivät voi kaikkia auttaa eivätkä kaikki voi toisiaan rakastaa. Kaikki voivat tulla kuitenkin toimeen keskenään toistensa erilaisuutta kunnioittaen. Tämän tajutessaan alkaa olla kiitollinen persoonallisista opettajista, jotka jaksoivat jakaa jotain myös itsestään eikä vain oppiaineestaan.

Mitä eväitä Tipula antoi lähetystyöhön? Olen huomannut, että arvostaessaan omaa kulttuuriaan on valmiimpi hyväksymään toisen erilaisuuden. Hänelläkin on oma taustansa. Koulussa liityttiin sukupolvien perintöön. Meidän aikanamme vielä oltiin "yhtä kanssa mennehien ja sukupolvein syntymättömien". Vaikka ulkomailla asuessa oma isänmaallisuus välillä näkyi huvittavinakin piirteinä, se toisaalta auttoi arvostamaan ympäröiviä oloja ja viihtymään niissä. Thaimaassa opettajia arvostetaan suuresti ja heitä kunnioitetaan loppuun asti. Opettajien velvollisuus on samalla kuitenkin aina auttaa nykyisiä ja entisiä oppilaitaan. Mitähän opettajan roolia minuunkin on kouluvuosiltani siirtynyt?  Osaanko antaa tilaa omalle ajattelulle? Kunnioitanko oppilasta? Viihdynkö oppilaiden kanssa?  Maailman ihmisten erilaisuus on näennäistä. Sisältä ihmiset näyttävät yllättävän samanlaisilta. Sademetsäkin vastaa niin kuin sille huudetaan.

Tyttökoulun kasvattamaa hienoa naista minusta ei tullut. Kakkureseptejä vaihdan harvoin.  Meikkivalikoimakin on vähissä. Käytössääntöjen opetus taisi myös valua osaksi hukkaan. Olen toisaalta oppinut olemaan kotonani monenlaisten käytössääntöjen keskellä. Edelleenkin kysyn, miksi toinen tapa elää olisi parempi kuin toinen. Pieni kapinahenki itsestäänselvyyksiin on aina olemassa.  Haluan kuunnella erilaisia mielenkiintoisia ihmisiä ja ihmetellä maailman monimuotoisuutta. Onneksi tähänkin sain eväät mukaani maailmalle.Eläköön elämän kapinat."

Tämä lähtölaskentaankin liittyvä kirjoitukseni julkaistiin kirjassa:

Eikö täältä saakaan pitsaa? : elämän eväitä Tipulasta ja Kuninkaanhaasta, Kuninkaanhaan koulu ja lukio, 2005

1966. Pori. Porin tyttölyseo. Uusia ylioppilaita: Helena Salonen, Riitta Grönlund, Maija Ikävalko, Marketta Mäkinen, Helena Hinkkala. Niin silloin ennen. Jokaisella meistä on ollut jälkeenpäin kokemuksia ulkosuomalaisuudesta.

91%201966%20Tipula%20piha%20pieni%20Hele