On ilo ja suuri lahja päästä juttelemaan nuorten ihmisten kanssa. Aito kohtaaminen on aina arvokasta. Nuorella ja vanhalla on tietysti se perustava ero, että vanha pystyy peilaamaan keskustelussa omaa nuoruuttaan, mutta nuori vain mahdollista omaa vanhuuttaan. Ei vanhuus varmaan ole koskaan kenenkään päämäärä. Se vain tulee aikanaan sellaisena kuin tulee. Sitä ei ikävä kyllä voi kohdata nuorena ja viisaana vaan aina vanhana ja tyhmänä.
Eilen ryhmässä kyseltiin ja annettiin palautetta. Keskustelu oli monipuolista ja rakentavaa. Suoran palautteen antaminen on nykyisin itsestään selvää. Se osataan antaa usein rakentavasti eikä sen avulla ehkä enää tarvitse purkaa yleistä pahoinvointiaan ja/tai aggressioitaan.
Thaimaassa aikoinaan suoran palautteen antaminen ja saaminen tuntui olevan mahdotonta. En tiedä, onko se sitä vieläkin? Sanomiset käärittiin sellaisiin paketteihin, että vasta jälkeenpäin tajusi, mitä paketin sisällä oikeastaan oli. Jos joskus vahingossa kommunikoitiin negatiivisesti, siitä tuntui olevan vaikea toipua. Toisaalta, positiiviseen suoraan palautteeseen oli usein parasta olla uskomatta. Sen todellisuudesta ei ollut mitään varmuutta.
Jään miettimään, millaista vanhuutta elävät ne nuoret, jotka on opetettu koko ikänsä arvioimaan itseään ja toisia, lähtemään aina liikkeelle siitä, että totuus on se, miltä itsestä tuntuu. Entä sitten, kun tämäkin metodi on tuomittu vanhanaikaiseksi. Mitä sitten seuraa?
1971. Naantali. Vanhan peilaamista.Keittiömme pöydän ääressä Pirkko ja Kaiku Mäenpää. Kuva Teppo Innola.
Kommentit