Eilen jouduin puolustelemaan musiikkimakuani. Olin maininnut Vesa-Matti Loirin Eino Leinon yhteydessä ja sain kuulla siitä. En kuulemma ymmärtänyt mitään musiikista. Oma vastaukseni oli: ”Makuasioista ei kannata kiistellä, keskustella kyllä voi. Joskus asiallisestikin, välillä näin muuten. Toisten tunteisiin kannattaa suhtautua armollisesti, musiikkimaussakin.”
Jäin eilen miettimään nuorta, oikeastaan hyvin nuorta rippikouluikäistä itseäni, joka pääsi konserteissa säestäjien nuottien sivujen kääntäjäksi. Ensimmäinen heistä oli Timo Mikkilä, pianisti, jota olin kunnioittanut jo aikaisemminkin, radionkuuntelijana. Muistin myös Heimo Haiton. Löysin äsken kouluaineeni tuolta ajoilta: Unohtumaton konsertti. Opettaja oli kirjoittanut aineen loppuun näin: ”Sen konsertti-illan musiikista olisi voinut kirjoittaa enemmän.” Aine luettiin ääneen ja siitä keskusteltiin. Luokka oli sitä mieltä, että se oli hyvä sellaisenaan: Tässä se on:
”Heimo Haitto on tulossa kaupunkiin, suuri mestari, maailmanmatkaaja saapuu”, luki lehdissä. Minut kutsuttiin mukaan. Tarvittiin joku, joka kääntäisi nuottien sivuja. Se joku olin minä.
Muutaman hätäisen kädenpuristuksen jälkeen saan oikeuden katsoa läheltä tuota tunnettua hahmoa, ihmelasta, Amerikassa kävijää, miestä, jonka nimi yhdistyy rahaskandaaliin.
Kuuluu kolmas soitto. Mestari astuu lavalle. Yleisö taputtaa käsiään. Alkaa konsertti.
Minun on seurattava mukana. Minun on tiedettävä, milloin alkaa seuraava sivu. Minulle ei riitä säveliä viulusta, on vain paperi, jonka mustat pisteet minun on ymmärrettävä. Minä lehdenkääntäjä, olen tahaton nappula. Minun on tiedettävä, milloin käännän lehteä. Ei ole muuta mahdollisuutta.
Tiedän, että selkäni takana oleva mies tahtoo sanoa jotain. Hänen viulunsa kielet soivat elämää. Hänellä ei ole enää muuta. Hänen soittonsa on se elämä, minkä hän omistaa.
Sormet hyppelevät viulun kielillä. Iltapukuinen nainen pianon ääressä painaa vuoroin mustia, vuoroin valkoisia koskettimia. Silmät seuraavat nuotteja. Jossain kaukana, pimeässä, on ihmisiä, jotka kuuntelevat.
Kalpea mies on pukeutunut mustaan frakkiin. Tiedän, miten hänen pitkät vaaleat sormensa työntyvät sen hihoista aristokraattisina.
Kerran hän oli lapsi. Hän soitti pieni viulu kädessään ja kaikki pitivät ja olivat ihastuneita. Kerran hän matkusti Amerikkaan voidakseen voittaa enemmän suosiota ja oppiakseen enemmän. Kerran hän kertoi löytäneensä Jumalan ja soittavansa vain Hänen kunniakseen. Monet eivät pitäneet uutisesta ja olivat yllättyneitä.
Missä on hänen Jumalansa nyt? Onko se tuossa hänen kiihkeässä, vaativassa sävelessään vai kaukana Amerikassa, siellä, missä perhekin on, vai kenties sittenkin hänen sydämessään? Hän ei vastaa minulle, on vain sävel, joka vaatii seuraavaa säveltä mukaansa.
Välillä seuraa kumarruksia, käyntejä takahuoneessa. Kalpea mies hymyilee, sanoo muutaman sanan. Karjalassa hän on syntynyt, karjalainen hän on yhä. Monet sanat ovat unohtuneet Amerikassa olon aikana, lapsuuden murre on yhä jäljellä.
Taas jatketaan. Sävel seuraa toistaan. On vain konserttilava, matka toiseen paikkaan ja taas konserttilava.
Hänellä on uusi vaimo. Entinen on lasten kanssa kaukana. On tapahtunut paljon. Paljon entistä on särkynyt, paljon uutta on tullut tilalle.
Yhä hän soittaa. Yhä kääntyy lehti toisensa jälkeen.
Elämän kirjassakin on lehtiä. Ne kääntyvät myös. Yhä uudelleen voi soittaa samaa kohtaa viululla, yhä uudelleen voi harjoitella, kunnes kaikki on valmista. Elämä on ehdotonta. Se ei salli harjoittelua. Jos kerran on ollut kaikkien suosima ihmelapsi, ei se merkitse sitä, että kaikki jatkuu samanlaisena. Jos tahtoo pysyä korkealla, on jatkuvasti yritettävä.
Kalpean miehen viulu kiihtyy. Hän yrittää, hän tahtoo yhä voittaa. Mitä korkeammalle sävel nousee, sitä kiihkeämmäksi se tulee. Sitten, hyvin korkealla se murtuu.
Kalpea mies kumartaa. Suljen nuottikirjan. Konsertti on päättynyt.”
Minä ja muu perhe Heimo Haiton aikaan:
Kommentit