Elämä seis
Stop tykkänään
Ei muutoksia
Please

Peileistä sen huomaa. Ja valokatkaisijoista. Elämä ei pysy paikallaan.

On jo muutama kuukausi lastenlasten viime vierailusta. Nyt huomaa, kuinka paljon uutta on tullut kuvioihin. Ensimmäinen näkee jo koko kasvonsa eteisen peilistä. Toinen juoksee jo itse puiston leikkipaikalle. Viimeinenkin ylettyy jo itse sytyttämään vessan valon.

Elämä ei pysynyt paikoillaan myöskään niinä vuosina, kun olimme Thaimaassa. Paluutilanne ei koskaan ollut sama kuin lähtötilanne. Almanakoista ja päiväkirjoista sekä puheiden ja esitysten valmistelupapereista löytyy paluutunnelmia.

”On tämä niin rankkaa, että olen miltei varma, ettei tällaisen kuin minä olisi syytä lähteä näihin hommiin.”

”Peräti ahdistavaa kaikki se, mitä en jaksa tehdä enkä oikeastaan haluaisikaan tehdä.”

”Päivittäinenkin asioiden pyörittely vie niin paljon aikaa, että noihin kasoihin en viitsisi katsoakaan.”

”Uskonko todella, että toiset ihmiset haluavat tietää, mitä minä ajattelen?”

”Melkoista vierautta tunnen. Arvojen palauttaminen täkäläisiin ei onnistu niinkään helposti.”

”Miten onkin näin pysähtynyt olo?”

”On nautinto kuulla suomalaista ajattelua suomalaisin kielikuvin suomalaisille tärkeistä asioista.”

Näkeeköhän vanheneva ihminenkin itsensä peilistä paremmin kuin ennen? Vieläköhän vanhenevakin jaksaa innostua leikistä? Viimeinen kuitenkin sammuttaa valot.

”Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” Tämmöistäkin kerrotaan.

Joskus nämäkään lapset eivät ulottuneet valokatkaisijoihin.

Plus%20450%20Lapset%20parverkkeella.jpg