Viimeinen virallinen joulupuuro.
Lavasteita puretaan.
Valepukuja riisutaan.
Viimeinen sammuttaa valot.
Eilen viimeiset viralliset ohjelmat. Viimeiset oppitunnit. Viimeinen joulujuhla.
Temple Fair. Ensimmäiset "temppelijuhlat" buddhalaisen temppelin alueella häkellyttivät. Kukaan ei ollut kertonut mitään sellaisista aikaisemmin. Temppelialuetta oli vaistomaisesti mielessään pitänyt jotenkin pyhänä alueena, johon sopivat vain pyhät toimitukset. Emme olleet varautuneet siihen, mikä kohtasi. Temppelijuhlat täytyy kokea, jotta ymmärtää:
Temppelialueen piha täpötäynnä hyvin pukeutuneita ihmisiä. Monenlaisia esityksiä, joita voi ohikulkiessaan pysähtyä katsomaan. Monenlaista ruokaa, mitä maistella. Monenlaista tavaraa, mitä ostaa. Monenlaisia kirkkaita vilkkuvia värivaloja. Useista kovaäänisistä yhtä aikaa täysillä kaikuvaa musiikkia. Filmiesityksiä. Käsitöitä. Vaatteita myytävänä. Taidetta. Tansseja. Pelejä. Autoratoja. Tikanheittoa. Maailmanpyöriä.
Temppelijuhlat ovat yhdistelmä huvipuistoa ja markkinoita. Kenenkään mieleen ei tule huomauttaa äänen voimakkuudesta eikä mikään julkisivulautakunta pyri rajoittamaan juhlan ulkoasua.
Buddhalaisuuskin on juhlissa mukana. Jossain laidalla olevassa teltassa munkit saattavat resitoida tai opettaa. Toisaalla taas otetaan vastaan lahjoituksia temppelille. Temppelin harjalle voidaan narujen avulla lähettää lapuille kirjoitettuja rukouksia. Siellä ne iloisesti tuulessa lepattavat.
Meitä alkoi helpottaa thaimaalaisten kristittyjen joulujuhlien ymmärtämisessä, kun tajusimme, että monesti niiden taustana olivatkin perinteiset temppelijuhlat. Länsimaista harrasta tunnelmaa ei juhlimisessa ensisijaisesti kaivattu. Tuon tajuamisen jälkeen oli helppo hyväksyä sekin, että kirkon harjalla olevan ristin ympärille oli joulujuhlissa kiedottu välkkyviä vilkkuvaloja.
Nuoruusajan hengellinen laulu tuli hyvällä tavalla mieleen: "Risti viittaa ajan yössä tietä kotihin. Jos ei valoa se loisi, korpeen eksyisin." Siellä se risti iloisesti vilkutti tropiikin yössä ihan oikeaa joulun sanomaa.
Juha Mannerkorpi: Kylväjä lähti kylvämään, Otava, 1954
Jossain vaiheessa nuoruutta luin Mannerkorpea. Hänestä on sanottu: "Yksinäisen ihmisen minuuden suljettu kehä oli alusta lähtien Mannerkorven kirjallisuuden aluetta."
Täytyy etsiä taas tuo kirja kirjastosta. Tähän elämäntilanteeseen sopisi hyvin runo ihmisestä, jolla on joka aamu vimmattu kiire bussiin. Bussi ei mene minnekään, mutta siellä on vain oltava.
Toinen muistelemani runo puhuu ihmisen epätoivonkaupungista ja harhailusta kaupunkinsa tuntemattomuudessa. Ote runosta:
"Älköön hän sinä hetkenä, jolloin hänelle lopulta selviää, että hänen ikkunoittensa lasi on peililasia että hänen ovikellonsa ainoat soittajat ovat hänen omia uniaan ja ainoa vastaus hänen peljästyksenhuutoonsa on hänen omia porrasholviensa autio kajahdus, Älköön hän sinä peljästyksen hetkenä katkeroituko ja kiertäkö oveansa lukkoon…"
1994. Bangkok. Thaimaan evankelisluterilaisen kirkon syntyjuhlan ja ensimmäisen piispanvihkimisen jälkeen. Kirkon jäsenet palvelutyössä...
Kommentit