Vanhuus?

Yksinäisyys?

Avuttomuus?

Puhuuko kukaan kanssamme?  Kiinnostammeko ketään?  Pärjäämmekö? Kuka hoitaa meitä? Miten meidät hoidetaan?

Luulen, että puhuessamme tämänhetkisestä vanhusten hoidosta puhumme samalla myös itsestämme. Paljastamme haavoittuvuutemme. Tuleeko todella aika, jolloin emme itse jaksa hoitaa itseämme?  Meneekö vapaus?  Katoavatko muistot? Häipyvätkö ihmiset? Joudummeko luovuttamaan vastuun itsestämme? Kuka ottaa vastuun? Riittääkö hyvää tahtoa?

”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”

Onko niin, että katsoessamme vanhuksia joudumme kohtaamaan oman kuolevaisuutemme? Siksikö käännämme katseen syrjään?

”Jos minusta tulee kristitty, kuka hoitaa hautajaisjärjestelyni.” Näin kyseli erään thaimaalaisen seurakunnan jäsenen sukulainen maaseudulla kristityltä sukulaiseltaan.

Lopussa ja lopun jälkeen ei kysellä. Nyt vielä kysytään.

Thaimaalaisessa pääsiäisnäytelmässä kuolleen Jeesuksen kantaminen hautaan oli hyvin puhutteleva kohtaus. Toivo oli mennyt. Kuolema oli voittanut. Musiikkina oli thaimaalainen perinteellinen surumusiikki.