Tyhmyyteni tunnustan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi ja milloin tatti on otsassa. Muistan erään opiskeluaikanani kuulemani keskustelun, jossa toinen sanoi: "Kuka lehmän puuhun nostaa, jos ei lehmä itse?"  Toinen vastasi: " Mitä lehmä puussa?"

Ihan tatti olen kyllä usein ollut. Nyt olen tatti tateista. Viikonloppu vietettiin syksyisellä mökillä. Sääennustukset lupasivat aurinkoa. Meillä satoi useaan otteeseen. Mies ja Keskimmäinen kyllä pääsivät sen verran metsään sienestämään, että sienten perkaamista riitti koko ajaksi. Viimeiset tatit juuri pilkoin kuivumaan.


Tänä viikonloppuna söimme erilaisia tatteja, orakasta, kanttarelleja, lampaankääpää ja leppärouskua. Nam ja vielä kerran nam.

Palaute on yksi nykyajan iskusanoista. Pidän hyvästä palautteesta. Se ei välttämättä ole pelkästään positiivista, mutta se auttaa muuttamaan toimintaa parempaan suuntaan. Parhaimmalta tuntuu palaute, joka kertoo palautteen antajan ajattelun aktivoitumisesta.

Katsellessani keskustelun etenemistä mietin, miten olisin itse nuorempana tuollaisessa työskentelyssä onnistunut. Kysyinkin opiskelijoilta, miltä tuntui, kun toinen kommentoi tehtyä työtä. Kaikki vakuuttivat sen tuntuneen mukavalta. Kysyin vielä, tuntuiko kommentointi arvostelulta. Huomasin, että tuollainen kysymyksenasettelukin tuntui naurettavalta. Olin siitä mielissäni. Jotain on opittu myös arvoinnista ja itsearvioinnista sitten mennettein aikojen. On totuttu pyytämään ja saamaan palautetta.

Olen jäänyt silti miettimään, miksi nykyisin negatiivinen palaute annetaan välillä todella julmin sanoin. Miksi katsotaan, että kielteisen palautteen antaminen kohteliain sanoin on epärehellistä? Joskus toivoisin tällaisen palautteen antajan käyvän opintomatkalla (mieluummin pidennetyllä sellaisella) toisenlaisessa kulttuurissa. Jos nykyisin Siperia ei välttämättä opetakaan, niin toteutumaton  kauppasuhde toisenlaiseen käyttäytymiseen tottuneiden ihmisten kanssa voisi jotain opettaa.

Tää (tämä) päätti, että ei tod (ei todellakaan) ole ajatusten tonava (henkilö, jolla on paljon ideoita ja sanottavaa, mutta jonka ulosanti on toivottoman tyhmä). Tää päätti skrivaa (kirjoittaa)  blogiin (verkkopäiväkirja) fiksun (viisas, älykäs) kirjoituksen. Tää googletti (etsiä jotakin google -hakusivun kautta). Tää ajatteli  briljeerata (loistaa tiedoillaan) .Tää ei vaan osaa edes tätä. Tää on varmaan taukki (ääliö, dorka, idiootti, pöljä). (Sanojen selityksiä Urbaanista sanakirjasta)

Sanakirjat eivät paljon auta, jos kielen perusrakenteet ja kielioppi eivät ole hallussa.


Joskus siitä on hyötyä, että on asunut kauan ulkomailla. Kaikki tyhmät ominaisuutensa voi laittaa sen tiliin. Voin vakuuttaa, että vaikka päivän gourmetissa kaikki aineet olivat thaimaalaisia, se ei missään tapauksessa ollut thaimaalaista ruokaa. Thaimaassa tätä ruokaa tehdessä sen omituisuuden olisi taas voinut laittaa suomalaisuuden tiliin. Kunhan nyt ei vain kukaan laita sitä minun tiliini.

Keväällä suurlähettiläs Pasi Rutanen Uuden Suomen kolumnissaan kertoi  thaimaalaisten diplomaattien kokemuksista Ranskassa 1600- luvulla. Rutanen muisteli myös sitä, miten hän Bangkokissa jätti valtuuskirjeensä  kuningas Bhumipol Adulyadejille Chitraladan palatsissa. Mielenkiintoista luettavaa.


Kuninkaan sävellyksiä voi kuunnella myös internetissä The Golden Jubilee Networkin kautta. (All music files copyright His Majesty King Bhumibol of Thailand) Minun suosikkini on Yarn Yen.

Avasin television. Taas Bangkokin kaduilla kahakoidaan. Tuttuja lauseita. Tuttuja paikkoja. Sieltä se aina alkaa. Kahakoissa loukkaantuneet viedään tuttuihin sairaaloihin. Niissä minäkin olen käynyt. "Kuka silloin saa vallan, kun kansa saa vallan?"  Kansa on jakaantunut hallitusta vastustaviin ja hallituksen puolella oleviin joukkoihin. Tuttuja jakoja. Kyyninen minäni pyrkii kysymymään, kuka nyt tällä kerralla maksaa ja kenelle? Tiedän silti, että suuri osa ihmisistä on kaduilla myös ihanteidensa takia.



Jokaisella kansalla näyttää olevan tietyt vuosilukunsa, joiden yli ei helpolla päästä. Kyllä me suomalaisetkin sen tiedämme.

Tämän päivän otsikko ei syntynyt akuutista tämänpäiväisestä Thaimaan kriisitilanteesta. Ajattelin pikemminkin pohtia huomisia luentojani diakonia-ammattikorkeakoulussa. Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian opintoihin kuuluvassa opintokokonaisuudessa aiheeni on: "Yhteiskunnallinen, ekologinen ja poliittinen vaikuttaminen kolmannen maailman tilanteeseen kotimaan työssä"  Sen nyt ainakin tiedän, että pohdin opiskelijoitten kanssa sitä, kuinka paljon ja millä tavalla meidän tulee pyrkiä vaikuttamaan maailman tilanteisiin. Se on nykyisin varsin ajankohtainen asia täällä Suomessa. Monella tavalla.

Syyskuun ensimmäinen päivä muistuttaa minua taas kouluvuodesta. (Pari viikkoa sitten koulujen alkaessa sitä viimeksi pohdiskelin.)  Elämässä tietyt päivät olivat ennen itsestäänselvyyksiä. Koulu alkoi syyskuun ensimmäisenä arkipäivänä ja päättyi toukokuun viimeisenä arkipäivänä. Opettajaperheen elämänrytmiä ei mikään häirinnyt syyskuun alusta toukokuun loppuun.  Oli joululoma, hiihtoloma ja pääsisäisloma. Kuukausilomat olivat yleensä maanantaisin. Virallisia juhlapäiviä saattoi olla myös keskellä viikkoa. Muuten elettiin normaalia kouluviikkoa maanantaista lauantaihin. Iltavuorossa koulu loppui joskus vasta viideltä. Näin elämä jatkui vuosi vuodelta.

Nykyisin on hyvä, että koulujen alkamis- ja loppumispäivät voi yleensä tarkistaa myös netistä. Nehän vaihtuvat vuosittain ja alueittain. Se on yksi tämän päivän itsestäänselvyyksistä.


Elämä ei ole koskaan itsestään selvää. Joka päivä on lahjaa. Count your blessings.

Tänään sain olla kertomassa Thaimaasta ja sen kielestä Thaimaasta adoptoitujen lasten vuotuisessa perhetapaamisessa. Sieltä tultuani lueskelin nettiä ja surffailin kansainvälisestä adoptiosta kertovilla sivuilla. Tunnen useita perheitä, joissa vanhemmat ja lapset ovat löytäneet toisensa eri maista. Olen seurannut silloin tällöin aikaisemminkin asiasta käytävää nettikeskustelua.  Keskustelun taso ei ole aina ollut korkea. En ymmärrä, miksi juuri tämä kysymys herättää joissakin negatiivisia tunteita. Puheenvuoroissa näkyy usein ennakkoluuloisuus ja suoranainen asiantuntemattomuus.

Kuuntelin tuossa tapaamisessa kahta kertomusta. Toisessa äiti kertoi kokemuksiaan lapsensa noutomatkasta, toisessa taas isä kertoi lapsensa "juurimatkasta". Tutulta tuntuivat molemmat kertomukset. Juurimatkassa erityistä oli Thaimaan valtion virallinen huolehtiminen matkalaisista. Eri maista tulleet lapset adoptiovanhempineen saivat upean vastaanoton. Heille oli järjestetty monenlaista ohjelmaa, johon kuului myös Thaimaan kruununprinsessan tapaaminen kuninkaallisessa palatsissa.


Entä jos meillä sittenkin on vastuu koko maailman lapsista? Tänään esittelin Suomen Lähetysseuran kummilapsirahaston. Se on yksi mahdollisuus monista osallistua yhteiseen vastuuseen. Joku toinen löytää toiset keinot.

Finnkampen 2008. Yksi kamppailu on syytä elämässään kokea. Eilen se tapahtui. Kökötimme Miehen kanssa Olympiastadionin katsomossa katsomassa yleisurheilua. Yllätyin yleisön käyttäytymisestä. Se oli järjestään positiivista ja kannustavaa. Pekingissä urheilleet saivat suuret suosionosoitukset riippumatta menestyksestään siellä. Naisten pituushyppyyn osallistuneen Carolina Klüftinkin jokaista hyppyä tuettiin suurin suosionosoituksin. Rehdille urheilijoille rehti tunnustus.

Olympiastadionilta lähti taas kerran tekstiviestejä lapsille. Kun hiiret ovat jo maailmalla, kissat voivat rauhassa hyppiä missä haluavat. Bengtskäristä lähti vastaavia kortteja pari viikkoa sitten.


Lasten koulutoverien kanssa huomasimme, että samat tarinat keskinäisistä kahinoista kulkivat pitkin pohjoismaita. Norja ja Ruotsi, Tanska ja Ruotsi sekä Suomi ja Ruotsi olivat yleensä ne varsinaiset vastakohtaparit. Yksi tarina oli erilainen. Sen tunsivat nuo kaikki erimaalaiset nuoret:  Lentokoneessa oli suomalaisen, ruotsalaisen, tanskalaisen ja norjalaisen lisäksi henkilö eräästä naapurimaastamme. Lentokoneesta piti ylipainon takia saada yksi henkilö pois. Silloin suomalainen, ruotsalainen, norjalainen ja tanskalainen tarttuivat yhdessä tuohon ulkopuoliseen, heittivät hänet ulos ja huusivat: "Eläköön pohjoismainen yhteistyö."

Myöhempi lisäys: Yritin olla diplomaattisen kohtelias tuossa lentokonejutussa. Tarkkaavainen lukija kyllä muisti jutun niin, että lentokoneesta lensi ulos ruotsalainen suomalaisen ja norjalaisen pohjoismaisen yhteistyön tuloksena...

Passissa se on tarkistettavissa. Tänään on kulunut 29 vuotta siitä, kun saavuimme ensimmäistä kertaa Thaimaahan koneella KL 831.


Selvisin tuosta kielikokeesta. En ole varma, osasinko hämätä tarkastajat vai antoivatko he armon käydä oikeudesta, kun kuitenkin osasin kirjoittaa noita vaikeita sanoja ja olin selväsi kunnon ihminen. Kokeen tuloksen kuullessani tiesin tunteeni. Olin helpottunut.

Auringonkukkametsä listasi blogissaan ansiokkaasti erilaisia tunteita ja antoi vielä vihjeitä muille tunnesivuille. Joskus olisi helppo, jos mukana kulkisi lista, josta voisi kysyttäessä vain sormella osoittaa lähinnä oikeaa tunnetta.

Kaikki nämä vuodet. Siitä Pave Maijanenkin laulaa. Tunteiden skaala Aasta Ööhön on koettu. Vaikka en haluakaan katkaista köysiä vanhaan, on tärkeää mennä myös eteenpäin. Tärkeintä on tämä päivä.

 

Muistelun tulos:

Teema ja sen muunnokset

 

Pääseekö peruutusvaihteella varmasti takaisin alkuun? Pääseekö muistelemalla varmasti takaisin tapahtumapaikalle?

 

Retusoinnilla kuvista poistetaan virheitä. Kuvia voidaan värittää tai muokata muuten vain halutun kaltaisiksi. Roskat, tahrat ja hankalat asiat (sekä hankalat henkilöt) saadaan näkymättömiksi.  Kuvien osien keskinäisiä suhteita voidaan myös vaihtaa, jolloin tietty osa kuvasta korostuu uudella tavalla. Kuvan katsoja ei välttämättä huomaa muutosta, jos hänellä ei ole mitään taustatietoa asiasta.

 

Blogissani varmaan väritän muistojani ja muutan niitä miellyttävämmiksi. Hankalista henkilöistä en paljonkaan kirjoita. Kyllä heitäkin on ollut. Minäkin olen ollut usein hankala. Senkin peitän. Muistellessani muutan asioiden keskinäisiä suhteita, teen mitättömyyksistä päähenkilöitä ja kukistan vastenmieliset kuninkaat valtaistuimilta. Minulla on nyt retusoijan valta. Sen pahempi tosiasioille.

 

Tuunauksella esineitä muokataan yksilöllisiksi. Näin massatuotteesta saadaan omannäköinen. Tuunattavana voi olla auto tai Raamattu tai melkein mikä hyvänsä. Risainaamalla (taas yksi tämän vuoden sana) tehdään vanhasta uutta, usein hyvinkin omaperäistä.

 

Blogissani tuunaan muistoja. Katson vanhoja asioita omasta näkökulmastani ja kerron, miltä ne minusta näyttävät. Kenties välillä väritänkin harmaimpia kohtia. Minulla on siis tuunaajankin valta. Sekin varsin paha tosiasioille.

 

Restauroinnilla korjataan esineitä, rakennuksia tai rakennettua ympäristöä niin, että niiden alkuperäinen kulttuurihistoriallinen arvo säilyy mahdollisimman hyvin. Siinä tarvitaan hyviä konservointimenetelmiä vanhan säilyttämiseksi, viisasta entistämistyötä vanhan palauttamiseksi entisen kaltaiseksi ja asiantuntevaa rekonstruointia, jos vanhaa ei voi enää korjata.

 

Blogissani kaivan esille vanhoja muistoja ja toivon, että ne säilyvät mahdollisimman hyvin. Entiselleen asiat eivät enää palaudu. Vanha ei säily. Ihmisen muisti ei kovin hyvin säilytä tosiasioita. Myöhemmät tapahtumat ja niiden antamat selitykset aikaisempiin tapahtumiin häiritsevät. Ainutkertaisten tapahtumien rekonstruointi ei ole enää mahdollista, mutta niiden tunnelmat voi kenties vieläkin toiselle välittää. Minullahan on restauroijankin valta. Tosiasioita en silti minäkään hallitse.

Jotkut ihmiset rakastavat valintoja. Minä inhoan niitä. Jokaisessa muutossa merten taakse jokainen tavara kävi läpi valinnan kaikki vaiheet. Roskis, vintti, kellari, varasto, kierrätys, merirahti, lentorahti, matkalaukku, käsipakaasi. Muistan katsoneeni pikkulusikkaa kädessäni. Säilytänkö? Missä säilytän? Onko sillä muistoarvoa? Heitänkö pois?  Roskiinko? Kirpparilleko? Entä jo tarvitsenkin sitä neljän vuoden kuluttua. Onko silloin varaa ostaa uusi vastaava?

Paluumuutoissa pääsi helpommalla. Ottajia löytyi. Kierrätys pelasi. Silloinkin piti valita viisaasti. Kenelle piti ja voi antaa mitäkin? Helpointa oli, jos paluumuutoissa tavarat pääsi jättämään paikalliselle kirpparille, pienen seurakunnan myyjäispöydälle. Jokainen naulakin löysin siellä käyttäjänsä.
Tällaiset olivat ensimmäiset lähtötunnelmat. Thaimaasta tiedettiin silloin vielä aika vähän. Neljän vuoden yhtäjaksoista olemista varten tuntui olevan syytä varata vähän sitä ja vähän tätä. Kolme kuutiota merirahtia pakattiin, valintojen jälkeen, Sydämen pakkaaminen olikin sitten vaikeampi tehtävä.

Kuuntelimme eilen kesämökillä radiojumalanpalvelusta. Tekstissä mainittiin Betesdan lammikko. Mies kysyi, muistinko sen syvän kuopan. Muistin. Muistin samalla muutakin.


Vierailumme isännästä tuli myöhemmin seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopistoon. Onkohan oikein soveliasta muistaa hänet ja hänen vaimonsa munakoisosta?


Tämä on ote kiertokirjeestämme, jossa kerroin tunnelmia eräästä sunnuntaista Hua Markin kirkolla. Siihen aikaan kerran kuukaudessa, kuukauden viimeisenä sunnuntaina, kaikki luterilaiset seurakunnat tulivat yhteen. Nyt oli Hua Markin seurakunnan vuoro olla vastuussa järjestelyistä. Tuon illan kokoukseen odotettiin toistasataa osallistujaa. Varmaan heitä sen verran tulikin. Ja minä opin tekemään munakoisosta kukkasia. En varmaan enää osaisikaan.

Eilen kesämökillä kokeilin grillata Sami Garamin ruokaohjeen mukaisesti munakoisoviipaleita. Taas sovelsin ohjetta oman mielen mukaiseksi. En laittanutkaan viipaleille suolaa vaan kevyttä soijakastiketta. Munakoisosta tuli hyvää. Sitä tehdään toistekin.

On vaikea muistaa, että alkuvuosina Thaimaassa olimme sittenkin aika nuoria ja että työtoverimmekin olivat silloin yhtä nuoria. Yritän parhaillaan ihmisiä muistellessani muistaa heidän koko elämänkaartaan, ei vain loppua, joka usein poikkeaa muusta elämästä. Siihen ajatteluun päästäkseen täytyy joskus ponnistella tietoisesti.


Thaimaassa asuessa sukulaiset olivat kaukana. On vaikeaa enää itsekään muistaa, kuinka irrallista elämä oli, kun yhteydenpitovälineenä oli vain epävarma kirjeposti. Työtovereistamme lapsemme saivat uusia "Tätskyjä". Heiltä tuli myös rakkautta ja huolenpitoa. Tuo 35-vuotispäiväänsä Thaimaassa elokuuussa 1980 viettänyt  Tätsky oli elänyt lastemme kanssa jo ennen yhteistä ensimmäistä Thaimaahan lähtöämme kielikurssin, lähetyskurssin ja Birminghamin kielikoulun ajan. Ei siis ihme, että juuri hän sai parasta mahdollista, hirviöitä, avaruusmiehiä, näytelmiä, lauluja ja itse tehdyn koirarunon. Ja paljon halauksia.

Sodat ovat edelleen tankkien eivätkä tähtien sotaa. Kadulla olevaa tankkia kammoksuu, vaikka se olisi kukkasin koristeltu niin kuin joskus Thaimaan vallankaappauksissa. Tankit ovat näkyvä uhka vielä pahemmasta vaarasta.

21.8.1968 olin Pieksämäen asemalla vaihtamassa junaa, kun kuulin, että Neuvostoliiton tankit olivat Prahassa. Uutiset olivat pahaenteiset. Kukaan ei ollut varma, mitä maailmassa tapahtuisi. Vähän kerrassaan kävi selväksi, että tällä tapahtumalla olisi vaikutusta Suomessa myös poliittisten puolueiden sisällä. Muistan epävarman oloni jatkaessani matkaa eteenpäin. Muuttuisiko maailma ja mihin suuntaan?


Jälkeenpäin löysimme  tietoa siitä, mitä olimme nähneet. Tuolla Vaclavin aukiolla Tsekkoslovakia oli julistettu itsenäiseksi tasavallaksi 1918 ja toinen maailmansota päättyneeksi 1945. Juuri tuolle aukiolle Neuvostoliiton tankit olivat vyöryneet 1968.  Siellä  kaksi opiskelijaa oli tehnyt polttoitsemurhan seuraavana keväänä ja samana vuonna Varsovan liiton miehityksen vuosipäivänä siellä oli väkivalloin hajotettu mielenosoitus. Samalta aukiolta oli samettivallankumouskin alkanut 1989.  Prahan vierailumme aikaan siellä elettiin  uuden Tsekkoslovakian ensimmäistä kesää.

Tankkeja nähdessäni muistan Prahaa ja steariiniaitaa Vaclovin aukiolla. Se ei ole ainoa paikka maailmassa, missä kyyneleet ovat tankkien tähden vuotaneet. Tänäänkin tankit vyöryvät monessa maassa.

Kymmenottelu muistuttaa siitä, että elämäkin on monen lajin ottelu. Kilpailua ainakin näyttää riittävän joka asiassa. Toivottavasti siinä moniottelussa on niin monta lajia, että jokaiselle ainakin joskus riittäisi erävoitto jossain lajissa. Entä jos aina tulee turpiin?


On niitäkin, jotka eivät ole mukana elämän kilpailuissa. Joku on iloinen siitä, mitä hänellä on, eikä vaadi muuta. Toinen on pudonnut pois kilpailusta. Kolmas ei ole koskaan edes päässyt mukaan. Pitäisikö kaikkien kilpailla?

Tänään minun mielessäni on ollut tähän pohdintaan liittyvä kohta Raamatusta. Miksikähän?

Aika on aikaa ja ajassa saattaa olla taikaa. Ihmisen muuttumista se ei kuitenkaan estä. Alusta alkaen olemme matkalla loppua kohti. Päivän matkan kuljettuamme olemme vanhempia kuin matkalle lähtiessämme. Joka päivä.

Annanko lapselle luvan vanheta? Onko hänellä lupa lähteä pois äidin helmoista? Saako nuori kasvaa ohi vanhempansa? Onko hänellä lupa ajatella itse? Saako puoliso toteuttaa itseään?  Osaanko rakastaa häntä hänen vanhetessaankin? Saako omien vanhempien aktiivisuus vähentyä?  Saako vanhus hellittää?

Olen lueskellut piispa Yrjö Sariolan uusinta kirjaa Lupa vanheta. Hyvä ja monipuolinen kirja. Lähtölaskennan jälkeen olen uudella tavalla joutunut miettimään sitä, milloin vanhuus oikeastaan alkaa. Sariola  lainaa kirjassaan Irja Kilpeläisen jaottelua keski-ikä, salaa hiipivä vanhuus, varhaisvanhuus, keskivanhuus, myöhäisvanhuus ja "ylpöt". Mietinkin, hiipiikö vanhuus salaa jo minunkin luokseni. Toisaalta, sitä se on tehnyt jo syntymästäni asti.


Jo edesmennyt Martti Lindqvist arvioi muutama  vuosi sitten,  että. saadakseen arvostusta  ihmisten on oltava "itsenäisiä, tuottavia, omillaan selviytyviä ja koko ajan eteenpäin pyrkiviä".  Entä jos joku ei ole?

Ateenan olympialaisten nyrkkeilyn kevyen välisarjan olympiavoittaja,  thaimaalainen Manus Boonjumnong, on Pekingissä mukana puolustamassa voittoaan ja on jo selvinnyt perjantain semifinaaliotteluihin. Muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa Manus Boonjumnongia verrattiin Matti Nykäseen. Vertaus johtui siitä, että Ateenan voittonsa jälkeen Manus Boonjumnong toimittajan sanojen mukaan "alkoi harrastaa intohimoisesti naisten naurattamista, alkoholin juomista ja uhkapelejä", tuhlasi nopeasti Thaimaan olympiakomitealta saamansa suuren palkkion ja on huhupuheiden mukaan nykyisin suurissa veloissa. Tämä on saanut Thaimaan olympiakomitean vaihtamaan bonuspolitiikkaansa. Puolet mitalien saajien palkkioista maksetaan nyt useiden vuosien aikana kuukausipalkkana.

Tämänpäiväisessä Bangkok Post- lehdessä on juttu, joka liittyy olympialaisiin ja Manus Boonjumnongiin: Amuletit eivät ole koskaan kaukana.

Myös taekwondon olympiaedustajilla ja urheilujohtajalla on mukanaan monenlaisia amuletteja ja muita pyhiä esineitä, joita saatiin lähtiessä myös tukijoilta ja ihalijoilta. Urheilujohtaja on myös kuulemma luvannut Bangkokin Emerald Buddhalle 100 keitettyä kananmunaa, 100  fermetoitua kalaa ja sitkoriisiä, jos urheilija menstyvät.  Painonnoston kultamitalin jälkeen toimittajille näytettiin Thaimaan painonnostoliiton johtajan käsilaukussa ollutta Ganeshan patsasta.

Suomessa on vaikea selittää, kuinka lähellä erilaiset henkimaailman jutut ovat thaimaalaisia. Näihin asioihin tutustuu, jos haluaa kuunnella, mitä ihmiset siellä sanovat. Henkiä myös oikeasti pelätään. Monelle thaimaalaiselle kristitylle usko siihen, että Jeesus on voimakkaampi kuin mikään paha henki, ei ole teoriaa vaan käytännön arkea.

Hyvää syntymäpäivää ukkosen keskeltä, Kuopus.

Minun oli vaikea muistaa ulkoa erilaisten esiintyjien nimiä ja teinkin muistisääntöjä. East 17 (muistin sen nimen aina lähikaupasta Seven Eleven)  lauloi ukkosesta. Thunder.

Suomeen tultuamme Kuopus asui vielä kotona muutaman vuoden ennen kuin lähti elämään omaa elämäänsä. Katsoimme yhdessä televisiosta syyskuun 11. päivän tapahtumat 2001. Samana iltana Sting esitti kappaleen Fragile  konsertissaan Italiassa.

Kaikennäköistä laulua tuleekin mieleen mökkiviikonlopun jälkeen. Jos Anttila aikoinaan ampaisikin ylös vuoteeltaan katsomaan kevättä,  niin meillä nyt kyllä elettiin paljon rauhallisemmin tätä syksyä. Jos Anttila aikoinaan tanssikin kevätniityllä, meillä kyllä nyt rämmittiin syysmetsässä. Se verran voisi Anttilan lehdokki- , orvokki- ja vuokkotunnelmia soveltaa, että kyllä sientäkin monta oli jo syysmetsässä, paitsi että ei niitä sieniä nyt niitä kauhean monta ollutkaan. Riittävästi kuitenkin täksi kertaa.


Voi vain aavistaa, mitä kaikkea muuta sota-ajan ja kahden evakkomatkan ajoilta liittyi lapsen mielessä sienen hajuun.


Toivottavasti joku neuvoo thaimaalaisille marjanpoimijoille, mitä sieniä on syytä välttää.

Jos joku voittaa, joku myös häviää. Miten tulla rehdiksi häviäjäksi?


Isäni, urheilun suurseuraaja, osti television ensimmäisenä meidän seitsemänkerroksisessa talossamme. Naapurin lapset olivat meillä aluksi lastenohjelmien ajat. Monet aikuiset ystävät taas viettivät meillä  olympiaohjelmien ajat. Muistan, miten naapurikunnassa asuvalla ystävällä oli lakanat meillä varalla koko olympialähetysten ajan. (Äitini kopioi hänen lakanoistaan kauniin pitsimallinkin...) Paljon ihmisiä pieneen huoneeseen mahtuikin.


Isän ja veljen perinteen velvoittamana (tai jotain) seurasin penkkiurheilijana kaikenlaisia mahdollisia kisoja, aluksi radiosta, sitten televisiosta. Kynä ja paperi auttoivat tulosten seuraamista ennen tietokoneiden apua.


Vieraskirjassa oli piispa Sariolan lisäksi viitisenkymmentä allekirjoittajaa, mukava vierasjoukko silloisessa suuressa olohuoneessamme Bangkokissa. Yksi heistä oli Arto Härkönen.