Lähtölaskennan jälkeen - Count up

On hyvä tietää, että monet nuoret keräävät tällä hetkelläkin tulevia rippikoulumuistojaan. Mikä mahdollisuus!

Tällä viikolla olen käynyt taas rippikoulua, kahtakin.  Toiseen osallistuin kirjallisesti, toiseen paikan päällä. Hyvä kuva jäi taas kerran Suomen nuorista. Valmistellessani mietin, miten ylittää sukupolvien välinen rotko (ei siis vain kapea kuilu).  Tajusin, että rotkon yli voi ainakin huudella, reippaasti ja reilusti. Kyllä sieltä toiselta puolelta välillä sitten vastataankin.

Toisessa  rippikoulussa rippikoululaiset oli jaettu ryhmiin. Kullekin ryhmälle annettiin oma kohde, josta etsiä tietoa tietyltä henkilöltä. Vastaajille annettiin palautuskuoret .  Sain kymmenen kysymystä Thaimaasta, kaksi kultakin ryhmäläiseltä. Vastasin heille kullekin henkilökohtaisella kirjeellä. Kivoja kysymyksiä yleistilanteesta, hedelmistä, vientituotteista, kristittyjen määrästä, lähetystyöstä jne. Hauska oli myös vastata kysymykseen siitä, mikä oli ollut kivointa Thaimaassa:

”Kysyit myös, mikä oli kivointa Thaimaassa. Luulen, että thaimaalaiset ihmiset olivat kaikkein kivointa. On kiva, kun ihmiset ovat kavereita toistensa kanssa. Meidän piti oppia thain kieli, jotta voimme puhua thaimaalaisten kanssa. Se ei ollut helppoa. Thain kieli on hyvin vaikea kieli ja sitä kirjoitetaan eri tavalla kuin suomen kieltä. Thaimaalaiset kuitenkin olivat meille ystävällisiä, vaikka emme niin hyvin thaita puhuneetkaan.”

On hyvä, että nuoriso vielä kerää muistoja. Meiltä vanhemmilta ne helposti jo häviävätkin.

Toisessa rippikoulussa, entisessä nimikkoseurakunnassamme, näytin kuvia, tämänkin. Täältähä se kaikki aikoinaan lähti.

(1979. Matkaansiunaaminen)

Valinnan vaikeus
Valitun erikoisuus

Lapsuudenkodista on varmaan peräisin se, että maailma, yhteiskunta, historia ja politiikka ovat aina kiinnostaneet.  Kaikesta kiinnostuksesta huolimatta taidan kuitenkin liikkua noissa asioissa enemmänkin mutu-tuntumalla kuin asialinjalla. Yksityiskohdat näyttävät olevan tärkeämpiä kuin suuret linjat. Olenkohan siis sopivaa vaalikarjaa? Toisaalta, taustoihin perehtyminen on aina ollut tärkeää. Nettiaikana se on jopa helpompaa.  Lähdekritiikkiä suorastaan rakastan. Toisaalta, juuri se vaikeuttaa kannanottoja. Näen virheitä kaikissa osapuolissa. Silti äänestin.  Ja aion taas äänestää.

Ja taas olen kommentoinut siellä täällä. Tälläkin tavalla:

- Muiden tavallinen on häntä rakastavan erikoinen.

- Mikä tässä mättää. Jos säännöt ovat huonot, niitä on muutettava. Jos säännöt ovat hyvät, niitä on noudatettava...

- Jossain vaiheessa puhuttiin siitä, että ihmiset osaavat vastata vain niihin kysymyksiin, joita he osaavat tehdä. He saattavat jopa väittää, että muita kysymyksiä ei ole olemassakaan. Viisaankin ihmisen luoma jumaluus on silloin varsin tyhmä.

- Vanhenemista ei tarvitse aktiivisesti auttaa. Kyllä se sieltä tulee itse kullekin, jos on tullakseen.

- Raamatun kolme ensimmäistä sanaa kertovat minulle jotain myös uskostani ja maailmankuvastani. Alussa: On alku. Jumala: On Jumala. Loi: Jotain tuli (tehtiin) tyhjästä. Noiden kolmen sanan jälkeen annan tieteen löytää asiasta uusia ja uusia teorioita. Olen jopa niistä teorioista kiinnostunut.

- Luulen, että nykyisin mennään helpoimman kautta. Valitaan Oma Joukko, josta tiedetään etukäteen, mitä sen joukon jäsenet tarkoittavat. Oman Joukon sisällä ei tarvitse aina ajatella. Nauretaan kun muut nauravat, aina oikeassa kohdassa. Väärään aikaan väärässä paikassa väärää asiaa nauravalle näytetään helposti (varsin suvaitsemattomasti) oma paikka. Ironian koetaan onnistuneen ehkä parhaiten, jos sen kohteeksi joutuva ei sitä ymmärrä, mutta kaikki muut läsnä oleva tajuavat, mistä on kyse.

- Unelmia ei kukaan voi meiltä viedä. Jotkut niistä toteutuvatkin.

- ” Tunteisiin perustuva sitoutuminen heikkenee vuosien saatossa."  Yllättävä väite.

Erikoiset ovat erikoisia koko ikänsä…

(1972. Naantali. Erikoinen ja Esikoinen.)

Mustakylkisten piiritanssi

Soimaaja soimasi ja soimattu soimasi. Eikä ollut koirallakaan hyvä olla…

Eilen katsoin osan MTV3:n vaalitentistä. Mokomat toimittajat. Pistivät ne lopuksi kehumaan toisiaan…

”7.1.2525 (1982)Bangkok. Käytiin äänestämässä valitsijamiehiä ennakkoäänestyksessä. Tuo puolueuskollisuus ei oikein pelaa. Tuttujamme saimme molemmat äänestää. Prinsessan häät tulivat suorana lähetyksenä televisiosta. Mentiin alakertaan Nomin ja Nokin kotiin katsomaan. Siinä sitten tasa-arvoisesti apulaisten kanssa istuttiin lattialla.

Eilen LMT:n  ( Lutheran Mission in Thailand, norjalaisten ja suomalaisten yhteinen lähetysjärjestö Thaimaassa) rukouspiirissä kerroin ajatuksen lähetyksestämme avioliittona. Vertasin sitä näin idässä yleisesti tunnettuun tapaan mennä edeltä vanhempien sopimaan avioliittoon tuntematta toisiaan ennen kuin rakkaus syntyy. LMT perustettiin näin. Nyt rakkaus on syntynyt jälkeenpäin.”

Lattialla istuen hoitui tuohon aikaan moni muukin juttu:

(Joulu 1981. Rosolli)

Kesän vanha ja uusi

Eräs taakse jätetty kesä aktivoitui eilen. Tapasin vanhoja ystäviä. Siinä jutellessamme ja elämänvaiheitamme muistellessamme tajusin yhtäkkiä, että yksi ystävistäni oli opiskeluaikana Hannoverissa kesätöissä ollessaan nukkunut samassa huoneessa kuin minä sitten seuraavana kesänä. Olimme olleet saman Frau Decken apuna siivoamassa samaa Friederikenstiftin osastoa. Olimme oppineet käyttämään (samaa?) isoa kiillotuskonetta ja linjaamaan saman käytävän kiillotusjäljet oikeaoppisesti.

Eilen muistelimme tuossa Hannoverin huoneessa ollutta salaperäistä ovea. Löysin äsken silloisesta päiväkirjastani seuraavaa:

”14.6.1967. Juttu on paras alkaa keskeltä, siitä, miten kaksi uupuneen nuutuneen näköistä surkeaa sadetakkista suoratukkaista lyhyttukkaista matkalaukkuja kantavaa tyttölasta on jo Hannoverissa niin pitkällä, että on päässyt huoneeseen ja sisar Isolde on meille näyttänyt kaiken, jopa avannut oven, salaperäiseltä näyttävän oven johonkin pimeään ja sanonut jotain ja mennyt pois.

Niin eikös vain minun uteliaisuuteni herää (on jo pukeuduttu yöpukuihin) ja avaan varovasti oven ja HAA siellä nukkuu joku. Hiljaa (= kauhea kolina hiljaisessa huoneessa) suljen oven ja menen sänkyyn. Kuuluu rapinaa viereisestä huoneesta, pää kurkistaa ovesta, ei sano mitään, kulkee hiljaa huoneen poikki yöpukuinen hahmo, viipyy tovin ulkona, tulee takaisin, ei sano mitään, seisoo hetken omalla ovellaan ja hymyilee ystävällisesti meille, työntää kättä ja sanoo: ”Ingrid”. Ja me solkkaamme omat nimemme, Ingrid puristaa kättä ja sanoo: ”Schlafen Sie gut”.”

Ingrid, vakituinen asukas, sai asua perähuoneessaan, me, kahden kuukauden kulkijat hänen kulkureitillään.  Hyvin se sujui.

Olen kauan miettinyt, olinko joskus nähnyt zeppeliinin vai muistinko väärin. Ja olinhan minä, siellä Hannoverissa. Kuplien yläpuolella. Näköjään.

Edellisessä kirjoituksessani ihmettelin sitä, miten Thaimaan televisiossa yleiset julkkisten väliset hupikilpailut rantautuivat myöhemmin myös Suomeen.  Olen löytävinäni tämän päivän Suomessa muutakin vastaavaa, johon tiukkapipoisena ensin kiinnitin huomiota siellä kaukana:

Thaimaassa leikittiin aina ja paljon ja joka tilanteessa. Joskus leikittiin myös panttileikkejä. Panttien lunastamiseksi piti suorittaa joku tehtävä. Työtoverimme häkeltyivät nuorten kanssa leikkiessään sitä, miten suosittua oli kilpailu siitä, kuka parhaiten esitti vammaista ihmistä. Se leikki lopetettiin äkkiä suomalaisten taholta.

Olen lukenut viime päivien lehdistä, että tiettyjä sketsihahmoja eivät kaikki katsojat arvosta.  Niitä pidetään loukkaavina.  Tämänkaltaisissa jutuissa olen törmännyt kahteen vastakkaiseen kommenttiin.  Jos arvioi ohjelmaa, vaikka ei ole sitä katsonut, vastaukseksi tulee: "Miten voit tietää asiasta mitään, jos et ole itse sitä nähnyt?" Jos taas arvioi ohjelmaa katsottuaan sitä, vastaukseksi tulee: "Oliko pakko katsoa?" Näin kirjoitin jo aikaisemmin:

”Pikkupiruilu ja pilkkaaminen ruokkivat jotain meissä syvällä sisällä. Pilkan kohteeksi joutuvan sisällä taas jotain tuhoutuu. Kai se sitten on sen arvoista, vapauden nimissä. On tasa-arvoista tappaa tasapuolisesti. Usein se tasapuolisuus ei onnistu, vaan heikoin osapuoli jää tappiolle. Luonnon valintako?”

Kirjastosta löytyy myös historiaa – ja nykyaikaa. Sitä lueskelen vähän kerrassaan:

Alpo Rusi: Tiitisen lista

Olen (laiskasti) seuraillut Tiitisen listan eri vaiheita. Huomasin tuosta kirjasta, että olen juuri sen esittämien tapahtumien aikana ollut yhden välilaskuyön Itä-Berliinissä kesällä 1970. En ole tainnut nähdä missään muualla niin tiukkailmeisiä viranomaisia kuin silloin. Länsi-Saksasta vuodelta 1967 muistan, miten vierailuilla varoitettiin katsomasta vahingossakaan Itä-Saksan televisiota.

(1967. Bad Pyrmont)

On joitain asioita, joiden en koskaan luullut tulevan Suomeen.  Nyt ne on tuotu tännekin. Ripottelen niitä blogiini vähän kerrassaan:

Julkkisten keskinäinen kisailu televisiossa. Nauroin, varmaan vähän väheksyvästikin, kun Thaimaan televisiossa aikoinaan samat julkkisnaamat esiintyivät lähes joka ohjelmassa, joka visailussa, joka kilpailussa, joka haastattelussa.  Siihen entiseen hyvää aikaan Suomessa tietäjät ja osaajat olivat erikseen. Valmiiksi naurettuja juttuja nähtiin vain ulkomaan eläviltä. Nyt olemme kansainvälistyneet.  Ei ihme, että Julkkis on jopa toiveammatti…

Olen aika paljon ollut tekemisissä uussuomalaisten ja Suomessa asuvien ulkomaalaisten kanssa ja myös julkisesti eri tilanteissa ja tilaisuuksissa puhunut tasa-arvoisen kohtelun puolesta.  Vuoden 2011 pakolaisnaisen Saido Mohamedin olen pari kertaa tavannut ollessani tulkkina maahanmuuttajille kohdistetuissa seminaareissa. Somalialainen Amran Mohamed Ahmed sai tuon palkinnon vuonna 2005;

Eeva-Liisa Bahnaan: Rauhaa etsimässä, Amran Mohamed Ahmedin tarina

Tämän kirjan luettuani oli vähän sekava olo. On tietysti hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu. Toivoisin, että jokainen Vuoden pakolaisnainen-palkinnon saanut voisi esitellä itsensä ja elämänkaarensa tällä tavalla.  Jäin silti miettimään sitä, miten mahdollistettaisiin todellinen ymmärrys eri ryhmien välillä. Kuinka paljon kukin voi vaatia toisilta ja kuinka paljon täytyy joustaa? Tärkeimmäksi asiaksi minulle nousi se, kuinka paljon maahan tulleet tarvitsisivat jatkuvasti kulttuuritulkkeja uusissa tilanteissa.  Törmäysten vaara on jatkuvasti olemassa. Mikä olisi oikea keskustelufoorumi? Millaista olisi oikea sananvapaus? Miten jaksaisimme erilaisuutta? Kaikki keisarit eivät ole vieläkään täysin puettuja…

(1979. Monikulttuurinen ruokapöytä. Selly Oak Colleges. Birmingham.)

Pitkästä aikaa kirjoitin blogikirjoituksen Kotimaa24:n sivuille. Juuri tänään löysin Youtubesta videon, jossa näkyi rakkaita tuttuja Thaimaasta.

”Mitä lähetystyö on? Mitä se on Thaimaassa? Jos haluat siitä jotain todella tietää, katso YouTube-video viime syksyltä, Thaimaan tulvien aikaan.  Näe, miten tilannetta kartoitetaan, toimenpiteistä päätetään ja mitä yhdessä tehdään. Yhteistä kieltä ei tarvita. Sydämen kieli riittää.

Näen ystäviä, työtovereita vuosien takaa, entisiä oppilaita, monet heistä ensimmäisen polven kristittyjä. Eräs heistä on Suriya Niram, kuvaaja ja musiikintekijä.”

Suriyan CD:n kansi lähes viisitoista vuotta sitten:

Valintana vaihtoehdollisuus

Vaikka elää suppeassa loukossa, ajatuksia kertyy koko ajan lisää ja lisää. Kun yhdestä asiasta aikoo kirjoittaa, toinen tuppaa jo tilalle… Elämän merkki? Riittääkö se, että ajattelee vai pitääkö myös toimia?

Jokin aika sitten olin tulkkina kriisitilanteessa. Tuntui hyvältä, että asiantuntijat, tilanteen mentyä ohi, kysyivät minulta, olinko jo valmis lähtemään kotiin vai tarvitsinko vielä keskusteluapua. Jo se kysymys auttoi. Tilanteiden nollaaminen ei ole minulle aina kovin helppoa, mutta elämä on opettanut armahtamaan myös itseäni. Kyllä se siitä. Aikanaan. Äsken taas palasin vastaavasta tilanteesta. Vaikka loppu ei ehkä vielä ole hyvin, niin kaikki on kuitenkin niin hyvin kuin se tällaisessa tilanteessa voi olla. Rykmentinkomentajani saa hoitaa loput murheet.

Blogielämäni ensikuukausina, lähtölaskentaa vielä alaspäin tehdessäni, esittelin päivittäin jonkun ajankohtaisen kirjan lähinnä kirjahyllystämme. Lukemiseni taso ei ole koskaan ollut monipuolisuudessaankaan kovin korkea, joten kirjaesittelyni  eivät mullista mitään maata. Katsotaan, mihin joudutaan.

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja, tällä hetkellä sivulla 83

Onko tirkistely luvallista silloin, kun kohde antaa luvan? Kallenäidin Jarinvaimon Katin kirja oli kirjastossa sopivasti tyrkyllä suositeltujen kirjojen joukossa. Kallen olin lukenut, Myyrän nähnyt, Uutisvuotoa ihmetellyt, joten oli luonnollista (???) siirtyä katsomaan Tervon perheen elämää vielä yhdestä näkökulmasta. Miksi nämä kiinnostavat, vieraat ihmiset, siinä vasta kysymys… Kati Tervon lyhyet lauseet sopivat minulle jo sinänsä, mutta mietin, onko muu stalkkausta tai kyyläämistä. Yksi asia meitä yhdistää, kymmenen vuotta vanhempi isoveli ja hänen kuolemansa: ”Sinä keväänä kesä alkoi varhain. Se räjähti silmille, se tuli shokissa.”  Mielenkiintoiselta tuntui myös Tervon perheen uskontokasvatus: ” Annamme Kallen osallistua uskonnon opetukseen ja käydä kirkossa, vaikkemme kuulukaan kirkkoon. Uskomme, ettei se ole lapselle haitaksi, jos perehtyy perinteisiin ja valtakulttuuriin.”

 ”Kalle kysyi viikonvaihteessa, missä arvelin enkelien moottorien sijaitsevan.”

Talo tyhjeni hujauksessa. Joulukissa Rontti vielä tuossa nuuskuttaa ja ihmettelee hiljaisuutta. Kellon tikitys kuuluu jälleen.

Joulun aikaan olen välillä paennut netin syövereihin.  Tällaisia kommentteja kirjoittelin Kotimaa24:ssä eri kirjoittajien blogeissa:

”Luulen, että lähes jokainen näitä lukiessaan tajuaa, että ei itsekään ole aina joka tilanteessa asettunut heikomman puolelle. Siksi asian ajatteleminen tekee kipeää. Olen yksi näistä nipottavista tiukkapipoista ja kukkahattutädeistä, jotka reagoivat (varmaan liiankin) nopeasti pilkkasanoihin, jotka mielestäni korostavat enemmänkin kirjoittajan tai sanojan omaa ylemmyyden- tai alemmuudentuntoa kuin sanojen kohteen todellisia virheitä. Yksi perusteeni on se, että en halua tarjota lisäsanastoa niille, jotka harrastavat koulu- tai työpaikkakiusaamista tai rasismia. Oi te (=me) älyttömät suomalaiset...”

”Toivon, ettei minun eikä kenenkään muunkaan kyselykausi koskaan lopu. Se tarkoittaa myös sitä, että uusia vastauksia on löydettävissä, uusia kuvakulmia katsottavissa ja uusia käyttäytymismalleja opittavissa. Välillä se on hykerryttävän hupaisaa ja yleensä ainakin tosi mielenkiintoista.”

”Blogimaailmassa (siis yleensäkin, ei erityisesti täällä) kirjoittaja/kommentoijajoukko jakaantuu ainakin kahteen joukkoon. Toinen joukko arvostaa sitä, että keskustelu on loogista, etenee logiikan säännöin  ja välttää henkilökohtaisia ilmaisuja tai käyttää niitä vain vaivihkaa ja varoen. Toinen joukko (siihen kuulun minäkin) arvostaa sitä, että jotain uutta on lähtenyt liikkeelle joko omassa tai toisen mielessä. Siinä iloitaan uusista ajatuksista tai näkökulmista - ja usein jaetaan tuota iloa ja oivallusta toinen toisensa kanssa - vaikka keskustelu menisikin hakoteille :)))”

”Aidossa dialogissa molemmat osapuolet kyllä haluavat käännyttää toisiaan - mutta se itsestäänselvyys on vain hyväksyttävä.”

”Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Palkkamurhaaja kiittää Jumalaa, ettei ehtinyt tappaa sisartaan perintöriidan takia. Nuori nainen kiittää Jumalaa, ettei isä loppujen lopuksikaan pakottanut "töihin" Japaniin, kun äiti oli keksinyt sanoa, että tuskin se tyttö sitä kieltäkään oppii. Vaimo kiittää Jumalaa, ettei hänen miehensä mennyt siihen lankaan, että olisi päiväpalkalla mennyt osoittamaan mieltä vaaralliseen paikkaan. Perheen tytär kiittää Jumalaa, että hänen äitinsä otti häntä varten pois osan ruuasta, joka vietiin uhrattavaksi ennen syömistä. Taksikuski kiittää Jumalaa, että hän ei ottanut vastaan taksimaksua "luonnossa" vaikka tarjottiin. Perheenäiti kiittää Jumalaa, että hän sai työpaikan ja voi näin maksaa itse kummilapsena olleen lapsensa koulumaksun, joten sekin raha menee köyhemmälle lapselle toisessa perheessä. Perheenisä kiittää Jumalaa, että hän on oppinut, vastoin heimonsa perinnettäkin, auttamaan vaimoaan lapsenhoidossa ja kotitöissä..  

”Uutinen hautapaikoista. Sen suuren ikäluokan jäsenenä mietin sitä tilannetta, kun meidän sukupolvemme alkaa solkenaan kuolla. Mahdummeko mihinkään? (Muistan, miten oppikoulumme eka luokan luokkakoko oli 44...)”

Porissakin on joskus ollut talvi. Pikkusiskon talviturkki isoveljen penkkareissa 1954:

Iisakin kirja otettiin taas eilen käyttöön. Joulupöydässä todettiin, että tuo fraktuuralla kirjoitettu opus oli kuulunut nuorimpien pöydässä istuvien isoisän isoisän isälle. Nuoriso muisti kirjan viime vuodelta, jolloin myös luettiin Mariasta, ”joka raskas oli”. Kirja on painettu 159 vuotta sitten.

Iisakki Juhonpoika Mäkelä 8.12.1836-26.12.1912. Iisakin lapsista vain yksi jäi Suomeen. Muut lähtivät Amerikkaan. Suvussa on siis matkustettu ennenkin.

Matkalla maasta maahan

On matkoja, joille emme voi toista seurata. Eilen sen taas kerran tajusin. Ystävän hautajaisissa. Joku on osannut sanoa sen näin:

”Kuin paimenen teltta minun majani puretaan ja viedään pois. Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.”

Makustelen sanoja näin Kansainvälisenä siirtolaisten päivänä: Pakolainen. Maastamuuttaja. Maahanmuuttaja. Paluumuuttaja. Emigrantti. Asuttaminen. Siirtolaisuus. Kolonisaatio. Muuttoliike.

Matkoilla välillä pysähdelläänkin. Näin tapahtui Porissa marraskuussa Loy Krathong-juhlassa. Kuvakooste sieltä. 

Thaimaalaisen joulukalenterin kymmenes ja samalla viimeinen kuva kertoo Pyhän Perheen maanpaosta. Olivatkohan paperit kunnossa?

Saako auttajalla olla väärät motiivit? Mistä tietää, että lahjoittajalla on puhtaat vaikuttimet? Kelpaako apu huonolta vai vaaditaanko priimaa?

Thaimaassa yläluokka harrasti hyväntekeväisyyttä gaalailloin ja muotinäytöksin. Muistan, miten se siinä yhteiskunnassa iski selvästi silmään.  Siellä eri yhteiskuntaluokkien ihmiset todella harvoin, tuskin koskaan, keskustelivat yli rajojen.

Olen käynyt viime päivinä Kotimaa24:ssä mielenkiintoista keskustelua siitä, onko huonoilla motiiveilla annettu apu turhaa tai jopa loukkaavaa. Joutuuko autettu tahtomattaankin auttajan auttajaksi saamatta palkakseen muuta kuin pahan mielen?  (Koko keskustelu kyseisestä aiheesta on Hannu Kiurun blogikirjoituksessa  Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin )

Puolustin huonoakin auttamista. Omia kommenttejani siellä:

”Pelkään, että me Suomessa olemme menossa siihen, että kukaan ei uskalla yrittää mitään. Jos kaikki on kiellettyä silloin, kun ei olla varma oikeista motiiveista, on paras lopettaa kaikki kohtaaminen. Minulla on varsin realistinen kuva meidän kaikkien motiiveista.”

”Vietin yhden joulun sairaalassa Kuopuksemme kanssa lastenosastolla, kun hän oli muutaman kuukauden ikäinen. (Silloisen ainoan Suomen joulumme kahden työkauden välillä)  Olin kiitollinen kaikesta, mikä lohdutti. Sairaalan joulupukkikin vieraili huoneessamme suojavarusteissa katsomassa meitä kahta. Se tuntui suunnattoman positiiviselta silloin kun itse oli avuton...”

”Juuri äsken Kauneimmissa Joululauluissa jäin miettimään äitiäni, joka vuosikausia joka jouluaatto puolelta päivin jätti perheensä, siis meidät muut, hoitamaan loppusiivoja ja koristeluja ja muita ja lähti kuoron kanssa sairaaloihin tervehdyskäynneille. ”

”Ja eräänä vuonna nuorena pääsin jouluaattona muutamaksi tunniksi muiden seurakuntanuorten kanssa pieninä ryhminä viemään tervehdyksiä ja laulamaan diakonissan valitsemiin yksinäisiin koteihin. Se oli elämäni kokemus. En tiennyt, millaisissa paikoissa ihmiset asuivat. Jotain se minussa muutti. ”

”Vaatimustasoni itseni ja muiden suhteen on vain vuosien varrella alentunut. Vanhalla ei ole enää vara valita:) Olen sanonut sen myös näin: Nälkäinen ei nirsoile.Pelkään, että syyllistämällä meidän mielestämme huonot yrittäjät, teemme enemmän hallaa kuin hyvää.”

”Saavatko kuorot mennä laulamaan laitoksiin, vaikka eivät osaa tehdä siitä sillä tavalla pyyteettömästi, että se kaikkia vakuuttaisi. Tai saako huono auttaja yrittää auttaa toista vajavaisesti, joskus peräti väärillä omahyväisillä motiiveilla.”

”Jos räkärealisteja on olemassa, niin olen sellainen, en siis ihanteellinen. Haluaisin olla myös armollinen, itsellenikin, joka haluaisi niin paljon eikä pysty kuin pieneen osaan siitä hvyästä, jota varmaan voisi tässä maailmassa tehdä. Siksi en voi muidenkaan motiiveja arvostella, vaikka sitä niin usein haluaisinkin tehdä."

Thaimaalaisen joulukalenterin yhdeksäs kuva puhuu antajista. Oliko tietäjillä oikea motiivi?

”Meitä ei olekaan aivan vähän” 

Rölli-peikon sukuseura valloittaa blogimaailmaa. Sain nettiystävä Polgaralta haasteen kertoa viidestä ominai/omituisuudestani.   Potentiaalisille sukuseuraan pyrkijöille annetaan linkki  ”for educational purposes only” Omituisten otusten kerhoon. Koska haastaja on juuri Polgara, liikaa lukemista tai erikoista, mielellään erityisen makuista ja tuoksuista ruokavaliota ei lasketa omituisuuksiksi, eihän Polga?

1. Lasken kaikenlaista ja usein. Pienenä laskin eri kirjojen kirjaimia. Tein niistä kaikenlaisia systeemejä.  Huijaan vieläkin itseäni tekemään erilaisia epämieluisia tehtäviä päättämällä tehdä niitä vain viisi minuuttia kerrallaan. Jos tuo juksaus onnistuu, teen ehkä vielä toisenkin viisiminuuttisen ja…

2. Inhoan muuttamista.  Muutimme Thaimaahan viisi eri kertaa. Huijasin itseäni jokaisessa lähdössä muka muistamatta, että jokainen muutto pois Suomesta tarkoitti myös yhtä uutta muuttoa takaisin Suomeen…

3. Rakastan hakukoneita. Huijaan itseäni ajattelemalla, että tiedonhaun parissa vietettyä aikaa ei lasketa nettiaikaan…

4. Rakastan huonoa huumoria. Huijaan itseäni ajattelemalla, että se on aina vain lainaa toisilta eikä mittaa mitenkään omaa kypsyyttäni…

5. En kestä niitä, joiden mielestä suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei ole suotavaa. En edes häpeä sitä. Siinä asiassa en taida pysytä huijaamaan ketään, en edes itseäni…

Hyvä mahdollinen sukuseuran jäsen.  Suosittelen, että mietit omia ominai/tuisuuksiasi. Jos kestät niitä, kirjoita niistä omaan blogiisi :)

Olen saanut myös kohteliaisuuksia. Niitä saa aina välillä:

Yhdistyneet Kansakunnat YK.  Olen etuoikeutettu. Minulla on ollut henkilökohtaisia yhteyksiä Yhdistyneisiin Kansakuntiin.  Niin itse koen, välillä vähän hassullakin tavalla.  Useita ystäviäni on palvellut vuosien varrella sen eri järjestöissä, yksi heistä on Afrikassa tänäänkin.

Kaksi koulutoveriani liittyy mielessäni myös Yhdistyneisiin Kansakuntiin.  Muistan heidän syntymäpäivänsä edelleen helposti. Toisen syntymäpäivää vietetään lokakuussa Yhdistyneiden Kansakuntien päivänä, toisen syntymäpäivä on tänään, Kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä.  Löysin päiväkirjoistani maininnan, että olimme kolmena partiolaisena joskus kuin Kolme Muskettisoturia. Koimme varmaan olevamme Kolme Läntisen Maan Viisasta Naista :) En tiedä, tuliko maailma meidän kauttamme paremmaksi. Ehkä fifty-sixty.

Palaan edelleen vanhaan puheeseeni UNIFEMIN tilaisuudessa:

Pitääkö naisten saada erityiskohtelua? Olen kannattanut tasa-arvoa varmaan omasta perhetaustastani johtuen. Koska uskon, että nainen on yhtä arvokas ja pystyvä kuin mies, niin kuin tyttökoulumme rehtorikin aikoinaan opetti, kiintiöperiaate ei ole minusta tuntunut hyvältä. Olen nyt tajunnut, että on olemassa rakenteita, jotka estävät joidenkin ryhmien kehitystä.

UNICEFin uudessa ajattelussa on otettu käyttöön käsite equity, joka toisaalta liittyy talousasioihin, mutta näissä yhteyksissä se tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, reiluutta. Se on läheistä sukua sanalle tasa-arvo, equality, mutta se on enemmän kuin tasa-arvoa. Equity haastaa huomaamaan sen, että apuprojekteissa apu ei mene perille kaikille samanarvoisesti.  Kun niin tapahtuu, on etsittävä syyt ja löydettävä ihmiset, jotka kärsivät eniten. Heihin panostetaan enemmän kuin muihin. Auttajassa on vika, jos autettava ei saa apua.

Thaimaalaisen joulukalenterin kahdeksas kuva kertoo itäisen maan viisaista miehistä:

Tulin juuri Kauneimmista Joululauluista. Taas kerran thaimaalaiset soittimet kilkuttivat suomalaisessa talvessa ja kello löi jo viisi symbaalien viidellä  iskuilla (23 Kauneimmat Joululaulut). Taas kerran  lampaiden vartijat kulkivat Bälähään kaupunkiin katsomaan vauvaa lehmien syöttökaukalossa. (9 Akenkielinen joulu) 

Ote yläasteiden ja lukioiden joulukirkkojen keskustelusaarnasta Pori Teljän seurakunnassa 2004. Siellä thaimaalaiset soittimet olivat myös esillä.

”Pääasiassa käytin tavallisia meille tuttuja soittimia kuten pianoa ja keyboardia. Siellä soitettiin myös paljon kitaraa, mutta sitä en ikävä kyllä osaa kunnolla soittaa. Thaimaassa kirkoissa ei yleensä ole urkuja. Olen nähnyt siellä vain yhdet urut eräässä anglikaanikirkossa Bangkokissa.

Kirkon koulutuskeskuksessa, jossa opetin, thaimusiikki on pakollisena aineena. Minäkin harjoittelin vähän soittamaan thaimaalaisilla perinteisillä soittimilla, pääasiassa ksylofonin tapaisella ranaat  - soittimella. Siellä huilu voidaan tehdä bambusta ja viulu vaikkapa kookospähkinän kuoresta. Rumpuihin voidaan käyttää käärmeen nahkaa. Lautasia on monen kokoisia…”

Thaimaalaisen joulukalenterin seitsemännessä kuvassa paimenet ovat jo löytäneet lapsen tallista.

En tiedä, tarvitseeko nykyajan ihmisiä paimentaa. Monien mielestä ei. Tällaisia mietin blogiurani alukuvaiheessa:

”Kuka rakastaa mustaa lammasta?

Pyhäkoulussa olen itsekin laulanut ja laulattanut, että Hyvä Paimen rakastaa pientä, pientä karitsaa. Paimen esiintyy kuvissa usein vaaleatukkaisena lempeänä miehenä olallaan pieni suloinen valkea vahingossa eksynyt pikkulammas. Lähteekö Paimen myös mustan, takkuisen, reissussa rähjääntyneen, tappelussa korvansa repineen, tahallaan maailmalle matkanneen, itsepäisen pässin perään? Kun sitä pässiä pelastaa ja vetää jalasta, se kaikin voimin pyristelee vastaan, potkii ja pyrkii pukkaamaan pelastajaansa.

Kyllä Paimen lähtee. Siitä kai tässä kaikessa on kysymys.”

Tästä taitaa olla kysymys joulussakin.

Thaimaalaisen joulukalenterin kuudes kuva kertoo paimenista. Ja vähän muustakin:

Haikea Halong Bay

Jouluna Taivas kohtaa maan. Se tuo mieleen monta muuta kohtaamista. Eräs niistä tapahtui Vietnamissa, Halong Bayn saaristossa. Tuo saariryhmä on yksi tänä vuonna valituista maailman seitsemästä luonnonihmeestä.

Lähdimme kerran  Bangkokista, Thaimaasta Hanoihin, Vietnamiin laulattamaan siellä  Kauneimpia Joululauluja.  Saavuimme illalla myöhään Hanoissa asuvan ystävämme luo. Seuraavana päivänä oli mahdollisuus nähdä pieni vilaus Vietnamia.  Ajoimme pikkubussilla muutaman tunnin. Vanhoja kuorma-autoja, pieniä maatilkkuja, ahkeria ihmisiä, vesipuhveleita ja hautoja.  Meille oli varattu mahdollisuus lähteä veneajelulle tuohon suunnattoman kauniiseen Halong Bayn saaristoon.

"Matkaamme moottoriveneellä keskelle saaristoa. Edessä näkyy veden keskellä ja sen päällä olevia koteja.  Pienet lapset juoksentelevat lautoilla. Vähän isommat sukeltelevat. Pysähdymme. Siirrymme pieneen veneeseen, johon meitä mahtuu muutama. Vanha nainen, jonka suu on betel-pähkinän värjäämä, alkaa seisten hiljalleen meloa venettä. Vene lipuu ettenpäin. Nainen liikuttaa melojaan rauhallisesti.

Veneemme kulkee kohti saarta. Sen sivusta aukeaa kapea aukko, matala luola, jonka kautta veneemme lipuu saaren sisälle.  Sisältä löytyy laguuni, jota ympäröivät korkeat vuoret. Pieni loiske. Maailma ulkona. Hiljaista. Kaunista. Ei tee mieli hiiskahtaakaan.

Istun naisen jalkojen juuressa tyttäreni kanssa. Jotain tekisi mieli sanoa. Ei ole yhteistä kieltä, ei yhteisiä käsitteitä. Mitä me tiedämme toinen toisemme elämästä?  Minä maailmaa matkannut, monenlaista nähnyt.  Hän luultavasti paikallaan pysynyt. Sodan kokenut."

Olisin halunnut sanoa jotain. Kysyä jotain. Olisin halunnut kiittää. Kommunikoida. Ei yhteistä kieltä. Hiljaista soutua. Ero.Tyydymme vain maksajiksi ja toivomme, että tuo nainen saisi edes osan siitä, mitä maksamme.

Thaimaalaisen joulukalenterin viides kuva kertoo Jeesuksen syntymästä, siitä, miten Taivas kohtasi maan.

Vuosi sitten puhuin UNIFEM:in tilaisuudessa naisen asemasta maailmalla. Kerroin siitä kahdessakin kirjoituksessa, +768 Naisen asema maailmalla ja  +769 Tyttö rentoutuu ruohikolla .  Näin puheeni jatkui:

Jossain perhekerhossa kerran mietimme naiseuden eri puolia. Mitä kaikkea nainen on? Missä kaikessa hänen asemansa ratkaistaan? Niin meillä kuin maailmalla:

Tytär, Sisko, Täti, Äiti, Mummo, Lapsenlapsi, Vaimo, Itsellinen nainen.

Työntekijä, Työantaja, Työtoveri, Alainen, Esimies.

Kotona, Koulussa,  Perheessä, Suvussa.

Yhteiskunnassa, Politiikassa , Järjestöelämässä.

Ystävä, Rakastettu, Vihattu, Sorrettu.

Hyväksikäytetty, Hyväksikäyttäjä.

Kumppani, Seksikumppani (Pienten lasten äiti korosti rooliaan Imettäjänä ja Vaipanvaihtajana).

Perinteen säilyttäjä, Uuden luoja.

Ihminen.

Thaimaalaisen joulukalenterin neljäs kuva kertoo Mariasta Betlehemissä:

Sen voi kertoa thaimaalaisinkin tavaroin

Keskustelusaarnat ovat olleet aina mukavia. Muutama vuosi sitten kaikki Porin Teljän seurakunnan alueen koulut kävivät vuorollaan joulukirkossa, jossa saarna muodostui minun ja seurakunnan nuorisotyönohjaajan Maija Salmijärven keskustelusta. Mukaan oli liitetty myös thaimaalaisia vaatteita, tavaroita, joulukoristeita ja soittimia. Niitä myös käytettiin saarnan eri vaiheissa elävöittämään saarnaa.

Thaimaassa esiintyjiä ei tarvinnut maanitella. Vapaaehtoisia löytyi aina.  Joulu saapui Thaimaassa larppaamallakin. Näin siitä kerroin joskus aikaisemmin:

”Thaimaassa perinteisissä joulunäytelmissäkin oli usein paikallisia piirteitä. Kun enkeli tuli Marian luo kertomaan, että hänestä oli tulossa Jeesuksen äiti, Maria oli pukeutunut thaimaalaisen naisen arkiasuun, puseroon ja pitkään kietaisuhameeseen, sarongiin. Enkelin tullessa Maria lakaisi lattiaa thaimaalaisella käsin punotulla lattiaharjalla. Thaimaalaiseen tapaan jouluenkeli ei saapunut hiljaa liihotellen vaan ison äänen kera.

Joosefkin käytti thaimaalaisen maalaismiehen asua, sinistä työpaitaa ja isoja yhden koon housuja. Housut oli solmittu vyötärölle, jotta ne pysyivät päällä. Joosefilla oli mukanaan ruudullinen monikäyttöinen kangas. (Tällaista kangasta pidetään usein kaulassa, jolloin siihen voi työn touhussa pyyhkiä hikeä. Joskus kangas toimii vyönä, joskus taas turbaanina. Pölyisissä töissä kangas vedetään hengityssuojaksi suun eteen. Painavia taakkoja kannettaessa kangas laskostetaan taakan alle, ettei iho mene rikki. Samaa kangasta käytetään myös kylpyvaatteena.)

Kun Joosef tuli illalla töistä ja meni nukkumaan, hän otti tuon ruudullisen kankaan kaulastaan ja huitaisi sillä makuupaikaltaan kaikki pölyt ja ötökät pois. Vielä ihan unen rajoilla ollessaan hän piti kangasta kädessään ja huiteli pois häiritseviä hyttysiä ja muita pörriäisiä.  Ja sitten taas enkeli tuli ison äänen kera kertomaan Joosefille Jeesuksen syntymisestä.

Joulunäytelmän kaikki esiintyjät esiintyivät siis kansanasuissa ja olivat melkein kaikki thaimaalaisia. Herodeksella oli yllään perinteinen virkamiehen asu. Poikkeuksen tekivät vain kaukaa tulleet tietäjät. He olivat ulkomaalaisia lähetystyöntekijöitä, outoja muukalaisia. Mies sai kunnian olla yksi tietäjistä, yksi rooli hänen monien muiden rooliensa joukossa. ”

Thaimaalaisen joulukalenterin kolmas kuva kertoo Joosefista ja enkelistä:

Maria, Maria, Maria

Mummoni nimi oli Maria. Hän oli  isäni äiti. Äitinikin nimi oli Maria ja  tyttäreni nimi on Maria. Itse olen Maija, joka sekin on muodostettu tuosta samasta nimestä. Almanakasta löytyvät Maria, Maija, Mari, Maiju, Meeri, Maaria, Marika, Maikki, Kukka-Maaria, Maja, Maj ja Mary.

Vieraillessani eri seurakunnissa sain maallikkonakin pitää monia saarnoja milloin missäkin tilanteessa. Pari vuotta sitten Marianpäivänä  saarnasin perhekirkossa osana Suomen Lähetysseuran 150-vuotisjuhlia mm näin:

”Maria on juuri kuullut, että hänestä tulee äiti. Jo meidän tavallisten ihmisten elämässä se on suuri asia. Aika moni äiti muistaa, miten hän tajusi odottavansa lasta. Usein hän arvasi itse, joskus sen kertoi ja varmisti hoitaja tai lääkäri. Siinä tilanteessa äiti tuntee monenlaisia, joskus monimutkaisiakin tunteita. Iloa, säikähdystä, välillä vähän pelkoakin. Niin paljon uutta on tulossa elämään. Niin moni asia muuttuu. Usein tajuaa, että uuden elämän alkaminen onkin suuri ihme, vaikka asia sinänsä on ihan luonnollinen.

Marian äidiksi tulosta kerrotaan Raamatussa, että siinä oli tapahtunut oikea ihme. Tarvittiin oikea erikoinen viestinviejä, enkeli, kertomaan tämä tieto Marialle. Sama tapahtui Josefille. Kun Raamatussa kerrotaan enkeleistä, he yleensä aloittava puheensa sanoilla:  Älä pelkää. Tämän asian opettivat minulle Thaimaassa uudet kristityt. Jos elämässä tapahtuu jotain erikoista, pelottavaakin,  Jumalan viesti ihmisille on:  Älä pelkää.

Anna-Mari Kaskinen sanoo sen näin:

”Siis älä pelkää kun jokin muuttuu, matkaan jo lähde, tässä on tie. Jumala antaa sen mitä puuttuu, lävitse kaiken Hän sinut vie.  Havahdu uskon todellisuuteen, Hän saapuu arkeen kuin ennenkin. Sinua kutsuu johonkin uuteen, sen mitä annat, saat takaisin. ”

Thaimaalaisen joulujulisteen toinen kuva kertoo Mariasta ja enkelistä: