Yli-ihminen ei varmaan koskaan tarvitse lohdutusta. Hänellä tuskin on syytä myöskään kokea kiitollisuutta. Toisten nöyristely ärsyttää, koska se on teeskentelyä. Yli-ihminen erottaa helposti aitouden. Hänhän on aito.
Kirjailijan häiriöklinikan Kirsti pohti eilen sitä, saavatko kirjat antaa lohdutusta. Jäin miettimään monia asioita. Onko parempi olla rehellisesti lohduton kuin lohdutettu? Saako toinen ihminen yleensäkään lohduttaa toista? Entä, jos hän lohduttaa vain sanoilla eikä ajatuksella? Onko alentavaa tarvita lohdutusta? Pitääkö pärjätä yksin?
Entä, jos ei vain pärjää…
Eilen illalla ystävien kanssa puhuttiin kiitollisuudesta. Huomasimme yllättäen olevamme kiitollisia monesta asiasta. Kristittyinä oli helppo tajuta, kenelle olimme kiitollisia. Entä, jos ei usko? Tarvitaanko kiitollisuutta? Voiko elämälle olla kiitollinen? Entä läheisille? Entä vieraille? Entä, jos toinen auttaa vain velvollisuuden tunteesta? Voiko olla kiitollinen toiselle ihmiselle jäämättä kiitollisuudenvelkaan? Onko luvallista olla kiittämätön?
Entä, jos ei vain kiitä kaikesta…
Thaimaan kokemusten jälkeen edelleen välillä mietin nöyryyttä. Onko nöyryys alistumista? Onko nöyryys piilotettua itserakkautta? Entä, jos toinen nöyristelee vain saadakseen etuja? Onko nöyryys ylpeyden vastakohta vai sen toinen nimi? Onko olemassa aitoa nöyryyttä? Onko olemassa todellista itsensä kieltämistä toisten hyväksi? Saako nöyryyttä yrittää?
Entä, jos ei ole aito nöyrä…
Hiljaisen talven jälkeen on mukavaa, että talossa näkyy tulijoita ja menijöitä.
Tänään:
Yksi on kaatanut puita. Toinen lämmittää saunaa. Kolmas asettelee metsässä taimitassuja. Viisi nauttii kesästä Yyterissä. Lammaskoirakissa Rontti nukkuu sisällä virikkeitä saaneena. (Lammas = syö ruohoa, koira = vahtii pihaa fleksi/valjaat/juoksunaru-yhdistelmän avulla)
Näitä ei tehty Bangkokissa. Siellä oltiin vain muuten poikkeavia yksilöitä.
Hiki valuu. Paistelemme jämämaidosta pannareita etelän puolella olevassa kerrostalokeittiössä. Yritämme ehtiä ennen kuin maito happanee. Pakastimesta löytyy lisäksi ternimaitoa, joten näihin pannukakkuihin ei tarvita kananmunia ollenkaan. Ensimmäinen on jo valmis. Hyvältä maistuu.
Näissä vaiheissa jotkut kyselevät meiltä, tuntuuko kuuma sää tutulta. Viisitoista vuotta tropiikissa kieltämättä opetti paljon kuumudesta. Mutta kuumuus ja kuumuus.
Tämän päivän sanomalehti taas kerran varmisti sen, mikä on suomalaisten helleraja. Se on näemmä
Älkää rikkoko luitanne. Muistakaa alkukesän halloja, jos oikein kuumalta tuntuu. Palellaan sitä vielä meilläkin.
Kemppisen blogin avulla tiedän isäni puhelinnumeron ennen sotia Heinjoella. Kummallinen tieto. Sen tiedon löysin myöhemmin itsekin googlaamalla. Se on yksi niistä harvoista julkisen netin antamista tiedoista, joista voi päätellä, että isäni on joskus ollut olemassa. Se tieto varmistaa myös omaa olemassaoloani. Maailmassahan ihmisen olemassaolo ei ratkea hänen läsnäolostaan vaan siitä, onko hänellä henkilöllisyystodistus. Näitä asioita jouduimme pohtimaan ensimmäisinä Thaimaan vuosinamme. Muuten, toinen julkisessa netissä tallennettu tieto perheemme olemassaolosta on karjalaisen siirtoväen osoiteluettelo sotien jälkeen. Siinä löytyy jo tuttu osoitekin. Tarkkaan ottaen, sukuhaku Hiskistä on jo muutaman vuoden löytynyt myös isäni syntymätodistus, joten kai minäkin sitten taidan olla oikeasti olemassa.
Aina välillä ihmettelen sitä, miksi jotkut asiat piirtyvät muistiin ja toiset eivät. Nuo jutut kuuluvat ilmeisesti pikemminkin psykiatrian alaan, mutta on niitä mukava itsekseenkin pähkäillä. Tiukasti luonnontieteellisesti ajatellen kai jossain kohtaa aivoissa on jokin ihmeellinen sähkökytkentä, joka tekee tuon mahdolliseksi. Yksi minun omituisista sähkökytkennöistäni on neljännen luokkani oppilasluettelo:
Hakala Hauta-Heikkilä Ikävalko Isokorpi Jalonen Kekki Koivu Koivumäki Koskell Kulmala Laiho Lamminperä Laurikainen Lehtinen Limnell Luukkainen Mellin Nokkonen Noppari Nousiainen Nurmi Ojamäki Pihlajaviita Pohjasto Roth Ruuskanen Salmi Salo Taipale Toivonen Tuomi Valtonen Viherranta Viitanen Vuorenpää Välimäki
Tätä blogiani käytän osaksi purkuohjelmana. Haastan aivojani kutkuttelemalla siellä eri kohtia. Aina sieltä näköjään jotain löytyy.
Näitä asioita jäin osaksi miettimään viime yönä, kun odottelin tulisiko minulle kutsu hakemaan kaupunkiin kesämökillä Papan kanssa olevia lapsenlapsia. Huomasin, kuinka tarkkaan olin unohtanut, kuinka paljon ja hyvin Mies oli aikoinaan omia lapsiamme hoitanut. Kyllä hänen muistilokeroistaan löytyy ihan varmasti paljon käyttökelpoista lastenlapsillekin.
Pappa otti mukaansa kaksi pienempää lastenlasta ja päätti olla heidän kanssaan yötä kesämökillä. Heille kenellekään hyttyshyökkäyksistä ei ole ollut suurta haittaa. Keskimmäinen on siellä myös takapäivystäjänä Rontti-kissansa kanssa. Saapas nähdä, mitä kenkä tekee. Auto on täällä lähtövalmiina, jos into illan myötä laantuu.
Omat lapset halusivat ja pääsivät suvulle yökylään jo pieninä. Jo ensimmäisen lähtömme edellä he pääsivät pois tieltä, kun tyhjensimme asuntoamme vuokralaisille. Mukavaa, kun suku otti ja piti huolta. Suku oli muutenkin hyvin tärkeä kiinnekohta Suomeen kaikkina Thaimaan vuosina ja on sitä edelleenkin. Siitä voi vain kiittää.
Minä olin tosi vanha, jo koululainen, ennen kuin uskalsin olla yksin kylässä yötä. Olen aina ollut Arkajalka. Pojista ja tytöistä polvi onneksi paranee.
Kommentoin eräässä blogissa täiongelmaan: ” Niin pieni ja niin paljon valtaa…” Hyttyset ovat vähän isompia, mutta valtaa niilläkin on. Aivan liian paljon.
Lapsuuden ensimmäisenä kesämökkikesänä kukaan ei ollut varautunut siihen, että minä kuuluin siihen joukkoon, jolle hyttyset eivät sovi. Hyttysen puremista tuli paukama paukaman viereen, kutina kutinan viereen, raapimisjälki raapimisjäljen viereen. Opimme silloin sen, että juhannukseen asti minun paikkani ei ollut siellä, missä hyttyset olivat. Muistan lokoisat lukemistuokiot teltassa muiden raataessa (siis nauttiessa) ulkona puutarhassa.
Thaimaassa eri asunnoissamme hyttysten määrä vaihteli. Kerrostalojen alakerroksissa, puiden lehtien alla, hyttysparvet valtasivat asunnon, jos niille antoi vähänkään mahdollisuutta siihen. Ylempiin kerroksiin niitä vähemmän lenteli. Thaihyttyset puhuivat siivillään omaa viittomakieltään, hyrinä ei niitä paljastanut. Ne olivat myös nopeampia kuin tutut suomalaiset. Illalla ulkona syötäessä pöydän alle tuotiin palavaa hyttyskarkotetta. Se auttoi jonkin verran. Myrkkyjen määrä oli aivan liiallinen, sanoivatpa tuoteselostukset mitä hyvänsä.
Gekot tulivat vuosien varrella suosikkikotieläimiksemme. Ne asuivat seinällä taulujen alla tai muuten piilossa. Iltaisin ne onnesta säksättäen zingzok zingzok nappasivat huoneessa lenteleviä hyttysiä pois meitä kiusaamasta. Ulkolampun alla asustelevat gekot olivat pulleita ja hyväkuntoisia. Niistäkin oppi sen, että kauneus oli katsojan silmissä.
Harmi, että myös huonot asiat periytyvät. Minun hyttysongelmani on yksi sellainen, muiden joukossa. Nyt on rauha maassa, kun tulimme pois altistumasta puremiin. Paukamat laskivat ja kutina väheni antihistamiinin avulla. Toivoa vain sopii, että nuorella polvellakin vähän kerrassaan tuo ongelma vähenee.
Eilen aamulla kello viisi Pappa herätettiin kalastamaan. Kaksi innokasta ja virkeää tyttölasta, 10 v ja 8 v, halusi ongelle ja sinne he pääsivätkin, soutelemaan peilikirkkaalle järvelle kauniiseen kesäaamuun nauttimaan aamu-usvasta. Tunnissa saaliiksi saatiin peräti yksitoista kalaa, yhdeksän särkeä ja kaksi ahventa, yhteensä parisataa grammaa. Kalat perattiin yhdessä ja niistä tehtiin liemi kalakeittoon. Kalakeitto maistui, totta kai. Arvokkaimmat säästöt tunnepankkiin olivat varmaan yhteinen aamu Papan kanssa ja kello viiden herätys.
Edellisenä päivänä Esikoinen ja pojanpoika 5 v olivat jo olleet ongenvarressa. Silloin saaliina oli ollut pieni särki. Isi ei saanut mitään. Tunnepankkiin talletettiin pojan riemu. Minä sain, mutta Isi ei!
Iltapäivällä Esikoinen lähti vuorostaan tyttöjensä kanssa järvelle. Ei tullut saalista, kenellekään. Kuumana päivänä kala ei ainakaan tuolla järvellä yleensäkään syö. Tunnepankkiin tuli varmaan mielikuva elämän tavallisesta turhuudesta, mutta olihan Isi läsnä.
Pappa oli samaan aikaan pojanpojan kanssa laiturilla ongella. Pojanpojan mielenkiinto oli tavan mukaan laiturin rakenteissa ja järven pohjassa (pohjaan pari-kolmekymmentä senttiä). Pulps, kurkotus meni ylisuorituksen puolelle. Saappaat ja pelastusliivit vain vilahtivat ja pintaan nousi märkä poika. Ihan hiljaa. Ei sanaakaan. Selvästi ei ollut varmuutta siitä, oliko kyseessä vahinko vai juuri sellainen tapahtuma, josta oli monesti varoiteltu. Saappaat vai lätisivät, kun miehet astuivat yhdessä vaihtamaan vaatteita. Tunnepankin säästöjä voi arvella pojanpojan mietteistä. ”Mitä kerrotaan Isille? Ei mitään.”
Minun tunnepankkini on pursuamassa taas kerran yli tästä kaikesta mukavasta. Nyt tulin kaupunkiin isomman pojantyttären kanssa. Hänen tunnepankkinsa ja ihonsa ei kestänyt enää yhtään hyttysten rumputulta. Esikoinen lähti vielä kahden lapsensa kanssa onkimaan. Mahtaako hänelläkin olla jotain lapsuuden jäänteitä omassa tunnepankissaan?
Peileistä sen huomaa. Ja valokatkaisijoista. Elämä ei pysy paikallaan.
On jo muutama kuukausi lastenlasten viime vierailusta. Nyt huomaa, kuinka paljon uutta on tullut kuvioihin. Ensimmäinen näkee jo koko kasvonsa eteisen peilistä. Toinen juoksee jo itse puiston leikkipaikalle. Viimeinenkin ylettyy jo itse sytyttämään vessan valon.
Elämä ei pysynyt paikoillaan myöskään niinä vuosina, kun olimme Thaimaassa. Paluutilanne ei koskaan ollut sama kuin lähtötilanne. Almanakoista ja päiväkirjoista sekä puheiden ja esitysten valmistelupapereista löytyy paluutunnelmia.
”On tämä niin rankkaa, että olen miltei varma, ettei tällaisen kuin minä olisi syytä lähteä näihin hommiin.”
”Peräti ahdistavaa kaikki se, mitä en jaksa tehdä enkä oikeastaan haluaisikaan tehdä.”
”Päivittäinenkin asioiden pyörittely vie niin paljon aikaa, että noihin kasoihin en viitsisi katsoakaan.”
”Uskonko todella, että toiset ihmiset haluavat tietää, mitä minä ajattelen?”
”Melkoista vierautta tunnen. Arvojen palauttaminen täkäläisiin ei onnistu niinkään helposti.”
”Miten onkin näin pysähtynyt olo?”
”On nautinto kuulla suomalaista ajattelua suomalaisin kielikuvin suomalaisille tärkeistä asioista.”
Näkeeköhän vanheneva ihminenkin itsensä peilistä paremmin kuin ennen? Vieläköhän vanhenevakin jaksaa innostua leikistä? Viimeinen kuitenkin sammuttaa valot.
”Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” Tämmöistäkin kerrotaan.
Olen pian samanikäinen kuin isäni oli kuollessaan. Veljeni iän ohitin jo pari vuosikymmentä sitten. Muistoissa elämän ja kuoleman rajat eivät ole selviä. Sanotaan, että ihminen on olemassa niin kauan kuin joku häntä muistaa. Minä vielä muistan. Minut vielä muistetaan.
Tasan satakolme vuotta sitten Pihkalanjärven kylässä, kaukana Karjalassa, syntyi pieni poika. Isäni.
Löysin YouTubesta Rajattoman laulaman Juha Tapion säveltämän Eino Leinon runon ”Ikävöi ihminen”. Vesa-Matti Loirin laulaman Hietasen ja Wesslinin version tunsin jo ennestään.
Samoista tunnelmista kertoo myös psalmi 103:
”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa.”
Eilen kesämökillä käteen osui tasan 46 vuotta sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden juhannusnumero, 22.6.1963. Keskeisenä kahdentoista sivun juttuna oli ”Julkisuuden kasvoja kesäteloilla eli yksitoista kuvaelmaa luonnon helmassa”. Julkkikset ovat vaihtuneet. Googlekin saattaa tarjota jo enemmän muita vaihtoehtoja. Elämäntapa on muuttunut. Entä ihmiset?
Kesäloma on siitä mukava, että…
- että voi istuttaa metsää, sillä siinä näkee työnsä tulokset.
Väinö Tanner. ”Tohtori, toimitusjohtaja, poliitikko, tilanomistaja” maatilallaan. ”Nämä koivut vaimoni istutti tähän 40 vuotta sitten. On se mukavaa, että ennen poislähtöään näkee työnsä tuottaneen näin kauniin tuloksen.” Google 7 440.
Kesämökillä katseltiin tammia, joita äitini istutti sinne lähes 50 vuotta sitten.
- että voi olla näiden enkeleiden kanssa.
Teija Sopanen. ”Televisiokuuluttaja, ohjelmatoimittaja, entinen missi ja mannekiini” huvilalla. ”No älkääpäs nyt tapelko.” Google 2 650.
Kesämökillä yritettiin olla sovussa.
- että saa tehdä, mitä tykkää tai jättää mieluummin tekemättä.
Ensio Rislakki. ”Kirjailija, Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja, nimimerkki Valentin” mökillään. ”Me pysymme täällä mainioista säiden tasalla, sillä meillä on argentiinalainen ilmapuntari (näyttää taulua, jossa on piirretty aasin kuva ja jouhihäntä). Tässä sanotaan, että kun on kaunis ilma, niin häntä on kuiva. Jos häntä on märkä, sataa, ja jos se heiluu, niin on tuulista. Tämä mittari ei ole vielä koskaan valehdellut.” Google 885.
Kesämökillä oltiin sateessa ja auringonpaisteessa.
- että on täysin vapaa eivätkä työt paina.
Lasse Mårtenson. ”Iskelmälaulaja, showmies, kapellimestari” Seurasaaren uloimmalla niemekkeellä Helsingissä. ”Minä tulen mielelläni tänne töihin. Täällä on niin rauhallista ja minun kesääni kuuluu meri. Eikä kukaan kuule, vaikka rallattelen.” Google 13 000.
Kesämökillä rallateltiin minijuhannuskokon äärellä metsän nuotiopiiristä.
- että voi tehdä juuri sen verran töitä, ettei ruumis happane.
Pia Hattara ja Pentti Irjala. ”Näyttelijätär ja näyttelijä Suomen Kansalliteatterissa” vuokramökillä. ”Aijai, kun tuntuu ihanalta, ettei tänä iltana tartte mennä näytökseen. Tää on ollutkin rankka talvi.” Google 2 640 ja 2 730.
Kesämökillä muistettiin, kuinka ihanaa oli, ettei tarvinnut lähteä.
- että voi saunoa ja kalastaa
Sakari Simelius. ”Puolustusvoimain komentaja, kenraali” Santahaminassa. ”Tule tänne, niin ukki puhaltaa (puhaltaa polveen).” Google 227.
Kesämökillä muistettiin asioiden oikean tärkeysjärjestys.
- että kesällä on nälkä luonnon keskelle ja kansan pariin.
Osmo Alaja. ”Mikkelin hiippakunnan piispa, entinen korkeushyppääjä ja aitajuoksija ” kesämökillä verkkojen laskussa. ”Jopas nämä ovatkin pahassa solmussa. Varovasti varovasti… Tällaisessa tilanteessa kai niitä ärräpäitä on tapana päästellä.” Google 312.
Kesämökillä katiskasta löytyi hauki. Se perattiin (perkausharjoittelua) ja paistettiin.
- että piäsöö hyvvään kuntoon.
Siiri Rantanen. ”Äitee, hiihtäjä, huonekaluverhoilija” omakotitalossaan.”Siit hiihtämisest saa aina talves tarpeekseen.” Google 3 200.
Kesämökillä ei saanut tarpeekseen kesäluonnosta.
- että saa askarrella ja nähdä eläimiä.
Lauri Järvi. ”Kansakoulunopettajien liiton puheenjohtaja, opettaja” huvilallaan. ”Minun kesääni kuuluu puusepän työt. Ei tällaista voisi kaupungissa harrastaa.” Google 139.
Kesämökillä tehtiin nukkekotia, opiskelijan yksiötä.
- että saa vääntää kiviä ja istuttaa.
Jaakko Rahola. ”Teknillisen Korkeakoulun rehtori, professori” huvilallaan. ”Kerran minä otin tästä kallion alta oikein ison kiven pois ja kun tulin takaisin, oli koko kallio sortunut.” Google n 340.
Kesämökillä väännettiin kiviä, jotta saatiin kasvutilaa mintulle ja oreganolle.
-että saa olla huvilalla omissa oloissaan.
Tauno Pyökäri. ”Teknillisen korkeakoulun professori” huvilallaan. ”Meillä on sellainen sopimus, että joka heittää seinään, menettää oikeutensa.” Google 85.
Kesämökillä oltiin omissa oloissa eikä menetetty mitään oikeuksia.
Harvinaisen tavallinen juhannusaatto. Suorastaan poikkeuksellisen tavallinen juhannusaatto. Niin tavallinen juhannusaatto, että en muista sellaista koskaan ennen kokeneenikaan. Järkevä ihminen voisi tässä vaiheessa kysyä, että miten tavaton voi olla ihan tavallista. En tiedä vastausta tuohon kysymykseen ehkä edes välitä asiaa miettiä…
Kolmesta lapsestamme neljä on paikalla. Ihan totta. Joskus tuntui nimittäin, että meillä oli viisi lasta. Kutsuin tyttöjämme aina milloin milläkin nimellä ja opin vihdoin helpoimman mahdollisen muistisäännön. Meillä oli siis Esikoinen, Keskimmäinen Se Vanhempi ja Keskimmäinen Se Nuorempi, Kuopus Se Vanhempi ja Kuopus se Nuorempi. Älkää kysykö miksi…
Tänä juhannuksena meillä on noiden neljän lapsen lisäksi juhannusvieraana Juhannuskissa Rontti. Juhannuskissa Rontti sai valjaat viikko sitten ja muuttui sisäkissasta sisä- ja ulkokissaksi. Rontin emäntä ehti ulkoiluttaa Ronttia kotipihalla pari kertaa harjoitukseksi ennen tätä vierailua. Rontti kaikkien yllätykseksi muuttui ulkona myös Sävyisäksi Ulkokissaksi, joka kulki valjaissa kuin kunnon koulutettu koira konsanaan.
Tänään vierailimme kaikki kesämökillä, Rontti ensimmäistä kertaa. Saunoimme juhannussaunassa ja söimme juhannussavusiikaa. Mies teki meille sateiselle grillipaikalle minijuhannuskokon, jossa paistettiin juhannusgrillimakkaraa. Juhannustorilta oli ostettu juhannusmansikoita ja juhannusherneitä.
Ja Juhannuskissa Rontti. Se kulki uusissa valjaissaan ulkona ylväästi pitkin polkuja erehtymättä märälle nurmikolle. Se välillä istui, kuunteli, katseli ja ihmetteli. Kun sade voimistui, se halusi sisään ja käpertyi sängylle peiton sisään nuolemaan likaantuneita varpaitaan. Sitten se haukotteli ja nukahti.
Kuka olisi uskonut, että vielä viime kesänä Rontti oli Metsäkissa ja syksyllä Löytökissa…Elämä opettaa kissaakin…
Mietin, mistä saisin juhannustunnelman. Edes puolikkaan. Aina silloin tällöin tulee paineita siitä, että mieli tekee jotain vain puolittain.
Toisaalta, joskus toivon, että omistaisin kahden sydämen lisäksi vielä kaksi yhtäaikaista elämääkin, jotta ehtisin kaiken haluamani. Tai saisi niitä elämiä olla vielä lisääkin. Vaatimuksia ja paineita riittäisi jokaiseen niistä.
Juhannus oli juhannussaunaa.
Juhannus oli juhannuskoivuja kesämökin ovella.
Juhannus oli soutelua järvellä.
Juhannus oli naapurin komeaa ilotulitusta ja haitarinsoittoa.
Juhannus oli juhannusjuhlia seurakuntien kesäkodeilla.
Juhannus oli alkuriiustelua Miehen kanssa ystävän veneellä.
Juhannus oli pimeää yötä Hannoverissa.
Juhannus oli pimeää yötä Bangkokissa.
Juhannus oli hirvikolaria kotimatkalla.
Juhannus oli juhannuskokkoa.
Juhannus oli grillimakkaraa.
Juhannus oli kolmen kuukauden ikäisen veljentytön hoitoa saaressa.
Juhannus oli valvomista valoisassa yössä.
Juhannus oli pienen Suomesta lähetetyn koivunoksan polttamista Thaimaassa.
Juhannus oli lapsenlapsia vierailulla.
Juhannus oli juhannussiivousta.
Juhannus oli juhannuskukkia kukkamaljakossa.
Juhannus oli juhannuskirkkoa.
Juhannus oli raskasta työtä.
Juhannus oli laiskottelua.
Olen tainnut jo viettää ihan tarpeeksi juhannuksia. Tuota kaikkea ei tänä juhannuksena tarvita. Ei puoltakaan.
Ojaan ei kaaduttu, vaikkei kaikkea opittukaan. Ojan reunalla kyllä välillä heiluttiin. Oman opin saunansa tarjosi tropiikin kuumuus. Sekin riittävästi pehmensi aivoja vastaanottamaan uutta tietoa ja uusia kokemuksia ja jakamaan saatua tietoa eteenpäin.
Omassa varsin teoreettisessa opiskelussani ei yleensä tarvittu kirjallisia opinnäytetöitä. Matematiikassa ja teoreettisessa fysiikassa laskettiin (ja välillä salaa filosofoitiin), fysiikassa mitattiin ja laskettiin ja kemiassa heiluteltiin koeputkia ja laskettiin. Tenteissäkin useimmiten numeroita ja koodeja oli enemmän kuin sanoja. Mahtoiko gradussanikaan olla kunnon johdantoa tai johtopäätöstä? Ehkä sentään, ainakin jotain. Toivon niin.
Lueskelen nyt ammattikorkeakoululaisten opinnäytetöitä. En voi muuta kuin ihailla sitä, kuinka johdonmukaisia ja loogisia nuo työt ovat. Analyyttisiä ja kriittisiäkin. Tietoa osataan hakea lähteistä ja niistä vedetään oikeita johtopäätöksiä. Oikeaan suuntaan on kuljettu.
Opinnäytetyössä esitellään teema (ongelma), kohdemaa (kehittyvä maa) ja toimija (kansainvälinen avustustyö, kirkollinen avustusjärjestö). Kerrotaan toimijan toiminnasta ongelman ratkaisemiseksi kyseisessä maassa. Pohditaan, miten toimijan työssä toteutuvat diakonian, lähetystyön ja ekumenian perusperiaatteet. Mietitään myös, miten kontekstuaalisuus näkyy kyseisessä työssä. Pohditaan kyseisen työn historiallista, kirkkohistoriallista ja lähetyshistoriallista taustaa.
Että ne osaavat!
Neljä äänen ja valon erityistä kokemista vuosien varrelta vastauksena kyselymeemiin neljästä vierailupaikasta.
Kanchanaburi. Kwai-joen silta. Pommikoneiden ääniä. Valojen leiskuntaa. Juna ylittämässä siltaa. Tuhon jälkiä. Niitä katsoimme Kwai-joen rannalle rakennetusta katsomosta.
Näin jo nuorena elokuvan Kwai-joen silta. Sitäkin nuorempana kuulin sen tarinan luokkatoverin kertomana. Hän oli päässyt alaikäisenä katsomaan filmin isänsä kanssa. Oikeassa Kanchanaburissa kävimme useita kertoja. Ajoimme myös kuuluisalla junaradalla. Siitä meillä on muistona turisteille jaettu kunniakirja. Kwai-joen lautoilla nukuimme myös silloin tällöin. Rantaravintoloissa valitsimme aina pöydän niin, että silta näkyi. Koulutuskeskuksen opiskelijoiden kanssa vietimme kerran kokonaisen päivän lautalla. Silloin oli mukana myös viikko sitten meillä vieraillut Vieras.
Kairo. Pyramidit. Vierailu päivällä pyramidien luona. Illalla Sound and Light Show vähän kauempaa katsottuna. Valoheittimiä valaisemassa hiekan keskeltä nousevia pyramideja ja sfinksiä. Äänet kertomassa paikan historiaa.
Vietimme Kairossa viikon Kyprokselta käsin. Nuori pari oli seikkailulla suuressa maailmassa.
Savonlinna. Olavinlinna. Iltamyöhällä oli järjestetty tilaisuus, jossa katsomossa istuen pääsi näkemään ja kuulemaan kertomusta paikan historiasta. Muistan vain mahtavan tunnelman.
Kaksi kesää olin kesätöissä Kansan Raamattuseuran Sana-laivan lauluryhmässä. Kaupunkien ja kylien satamat sekä monet saaret Lappeenrannasta Iisalmeen ja Lieksaan asti tulivat tutuiksi sen kesän yöpymispaikkoina. Savonlinnan Oopperajuhlat oli jo silloin taas aloitettu. Vielä ei oltu varmoja, millaisiksi ne muodostuisivat. Iltatilaisuuden jälkeen, laivamme yöpyessä Savonlinnan satamassa oli mahdollista käydä retkellä menneisyydessä.
Satakunta. Saari Pohjanlahdella. Partioleiri. Jossain lähellä oli tuttujen poikapartiolaisten leiri. Odotimme, tulisivatko pojat öiselle leirivierailulle tekemään jekkujaan. Päätimme, että meitä ei päästä yllättämään. Valvoimme lähes koko yön taskulamppujen kanssa. Monta kertaa olimme kuulevinamme ääniä ja näkevinämme valoja läheisessä metsässä. Eivät tulleet. Taisi olla pienoinen pettymys.
Että sellainen Sound and Light Show. Ihan kiva.
Kesälomanen pääkaupunkiseudulla matkalla sukulaisnuoren valmistujaisjuhlaan. Kahden yön pikkukeikka, keikkanen. Ehtiihän sitä kun on ehtiäkseen.
Lauantain saalis:
Matkustettu Vantaalta Elielinaukiolle.
Haettu Keskimmäinen junalta.
Kävelty kauppatorille.
Ostettu matkalla vesipannu saadulla lahjakortilla.
Ostettu matkalla lahjakortti valmistuneelle.
Käyty kahvilla Cafe Jugendissa.
Ihailtu Esko Jämsän valokuvanäyttelyä Sininen Helsinki Cafe Jugendissa
Bongattu Miehen työpaikan ikkuna Esko Jämsän valokuvassa.
Syöty kesän ensimmäiset suomalaiset mansikat kauppatorilla.
Risteilty puolitoista tuntia.
Nautittu risteilystä.
Nähty laivalta käsin Helsinki Bike Show Kaivopuiston rannassa.
Nautittu lounaasta laivalla.
Nautittu auringosta.
Nähty Miehen työpaikan ikkuna livenä risteilyllä.
Käyty kahvilla torilla.
Ostettu kauppatorilta suomalaista porkkanaa, salaattia, paprikaa, kukkakaalia ja tomaattia.
Nähty Sambakarnevaalia katsomaan kokoontunut väki ja samba-asuisia ihmisiä.
Kävelty rautatieasemalle.
Matkustettu Elielinaukiolta Vantaalle.
Väsytty.
Kaupunkilomat ovat ihan mukavia. Sikseen. Vieläkin muistelimme, kuinka pieneltä Helsinki tuntui Bangkokin jälkeen. Ja kuinka suurelta se tuntuikaan taas, kun olimme asuneet Porissa pari kuukautta. Kaikki on suhteellista. Melkein aina.
Osattiin sitä ennenkin. Kesä erotettiin talvesta vaivatta. Miksi?
Suomen suvi Vieraan silmin. Ulkona 14 lämpöastetta. Vieras katselee autosta ulos. Hei, tuolla ihmiset kulkevat ilman takkia. Ja vielä lyhyet hihat. Luulevatko he, että nyt on jo kesä?
Jäin miettimään, mistä oikein tiesimme tuona aamuna, että kesä oli jo tullut. Aamun neljä plusastetta olisivat talvisaikaan merkinneet ehdottomasti villatakkia, toppatakkia, pipoa ja käsineitä. Miksi kutsuimme tätä aikaa kesäksi? Oli vaikea vakuuttaa Vieraalle, että tällaista se Suomen kesä on.
Kesällä illat ovat valoisia.
Kesällä lehtipuissa ja pensaissa on lehtiä.
Kesällä metsä on täynnä erilaisia vihreän sävyjä.
Kesällä muuttolinnut ovat tulleet.
Kesällä linnut tekevät pesiä.
Kesällä on hyttysiä.
Kesällä kukat kukkivat ulkona.
Kesällä saadaan tuoreita suomalaisia vihanneksia.
Kesällä kuljetaan kesävaatteissa.
Kesällä syödään jäätelöä ulkona.
Ei tuossa lämpöasteita sitten enää tarvitakaan. Kyllä suomalainen kesän muutenkin tunnistaa. Vai?
Neljän teeman meemi kierteli jokin aika sitten blogimaailmassa. Yksi kysymys koski television katselua. ”Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella.” Siitä tänään.
Olen elämässäni ollut vuosikausia ilman televisiota. Välillä taas olen istunut sen äärellä tuntikausia kerrallaan. Olen selvästi tuurikatselija. Pitkäjänteisyys ei ole koskaan ollut parhaita puoliani. Näilläkin jänteillä on silti hyvin selvitty tänne asti.
Ensimmäinen mieleen tuleva ohjelmakokonaisuus liittyy alaovisyndroomaan. Työmatkoilta palatessani suunnittelin aina tekeväni kotona kaikenlaista hyödyllistä. Alaovea avatessani tuo intokupla hajosi ja vaivoin kiipesin kotiin. Kotona lysähdin tuoliin ja aloin peukalotyöskentelyllä surffailla eri kanavilla. Mitään en jaksanut kunnolla seurata, mutta onneksi peukalo vielä toimi.
Ylpeydeksi (!!????) voin sanoa, että tuon syndrooman kourissa löysin aikoinani siihen aikaan kaapelissa näkyneeltä ruotsalaiselta TV-kanavalta Kauniit ja Rohkeat. Sitä ei vielä silloin näkynyt Suomessa. Kuvannee hyvin alaovisyndrooman vaikutusta…
Toiseksi mietin, millaisia ohjelmia yleensä tallensin. Sehän osoittaa jotain mielenkiinnon kohteista. Yhden tallentamani sarjan toimittajan kanssa satuin samaan ruokapöytään viime perjantaina Tampereella. Oli mukava tutustua ja samalla kertoa omaa palautetta. Sarja oli TunneMies ja olin juuri lähtiessäni katsonut Risto Lindstedtistä kertovan osan. Risto Lindstedt on yksi Suomen Kuvalehden toimittajasuosikeistani.
Tuo sarja alkoi kiinnostaa, mitä enemmän sitä katsoin. Se kertoi minulle jotain hyvin tuttua ja samalla uutta suomalaisesta miehestä. Isä, veli, mies, poika ja pojanpoika ovat kyllä olleet minulle hyviä opettajia jo ennestäänkin. Kyproksen YK- sotilailtakin tyttökoulun kasvatti aikoinaan oppi jo paljon positiivisia arkisia juttuja miehisestä maailmasta.
Kolmantena on ohjelmasarja Luokkakuva. Se on oikeastaan aika tavallinen muistelusarja. Joihinkin osioihin löytyi kyllä yllättäviäkin luokkatoveripareja. Yllätyin, kun huomasin seuraavani tuota ohjelmaa. Totesin, että paluu vanhoihin muistoihin ei ollutkaan vain minun juttuni. Ohjelmaa katsoessa katsoin varmaan myös entistä itseäni.
Viikonloppuna Tampereella oli mukava istua oman luokkatoverin vieressä katsomassa Tansaniassa kuvattua ”kuva- ja ääniteknistä miljöönvaihdosta”. Tuota Multi-Image-esitystä oli kuvattu luokkatoverin tansanialaisissa kotimaisemissa ja hän oli omalta osaltaan toiminut kuvausvaiheessa kuvaajan oppaana.
Neljäs ohjelma ei ole vielä tullut ulos. Sen tallennan ehdottomasti, jos en ole kotona. Ensi sunnuntaina TV1 klo 10 näytetään viime sunnuntaina Tampereen tuomiokirkossa toimitettu namibialainen Ongumbiro-messu.
Ongumbiro-musiikkiryhmän valloittavaa esiintymistä näimme monesti viikonlopun juhlien aikana. Minullakin alkoi taas kerran jalka väpättää...
Muutaman päivän monenlaiset tapahtumat ja niissä kohtaamani ihmiset eivät vielä jätä rauhaan. Muistelen menneitä ja samalla mietin tulevaa.
Tänä aamuna sorruin taas kerran seikkailemaan nettiavaruudessa. Ajatukset liitelivät vieläkin nopeammin kuin sormet näppäimistöllä. Vierailin monilla sivuilla. Kurkistin monenlaisiin tunnelmiin. Hain tietoa. Yksi tiedonjyvä haastoi etsimään seuraavaa.
Jäin miettimään nykymaailman sidoksia. Monesti koemme olevamme vapaita itse hakemaan oman tietomme. Teologinen kysymys sidotusta ja vapaasta ratkaisuvallasta on nyt kuitenkin selvästi siirtynyt arkeen. En osaa sanoa, kuka minua tänään ohjaili, mutta kaikki valinnat eivät varmaankaan olleet omiani. Joku oli valinnut aineiston, jonka oli lähettänyt yleiseen tietoisuuteen. Joku oli liittänyt joukkoon linkkejä, jotka veivät minut eteenpäin valmiita polkuja.
Tiedon maailma ei ehkä sittenkään ole niin vapaa kuin yleensä ajatellaan. Toistuvasti mietin myös sitä, mitä tapahtuu tiedolle, jota internetin hakukoneet eivät löydä.
Maanantaina kävimme Vieraan kanssa tutustumassa myös seurakuntien keskusrekisteriin. Meille näytettiin nykyinen tietokonepohjainen rekisteri. Esimerkkinä etsittiin minun tietoni. Muutamalla painalluksella samaan paperiin löytyivät minun ja Miehen tietojen lisäksi myös lapsemme, jotka eivät enää vuosikausiin ole kotona asuneet. Viisikieliseen versioon tulivat mukaan myös vanhempani, joiden kuolemasta on kulunut jo useita vuosikymmeniä. Arkistossa katselimme myös isoja perinteisiä kirkonkirjoja. Niistä tehtyjen mikrofilmikopioiden avulla moni nykyisin tutkii sukuaan.
Suomalainen rekisteröinti on ainutlaatuista maailmassa. Thaimaassa paikallisrekisterit kulkevat talojen mukaan, mutta historiallisia faktoja ei tavallisesta kansasta helposti löydy. Thaimaan uuden luterilaisen kirkon rekisterit kertovat osan kirkon jäsenten viime vuosikymmenien tiedoista, mutta virallista arvoa niillä ei ole. Nimet ovat kyllä kirjoissa ja kirjan kannet ovat kiinni.
Kerätäänkö tietoa liian vähän vai liian paljon? Käytetäänkö kerättyä tietoa oikein vain väärin? Miksi kaikkea hyvääkin voidaan käyttää väärin? Miksi kaikkea, mitä voidaan käyttää väärin, myös käytetään väärin?
Mies ja Vieras lähtivät aamulla aikaisin ajamaan kohti uusia haasteita ja uusia kohtaamisia. Minä heräsin vielä aikaisemmin keittämään aamuriisiä (!!) ja paistamaan kanaa pakastetattien ja purjon kanssa riisin lisukkeeksi. Vieraan eilen lahjaksi saama savulohi laitettiin myös pöytään vihannesten kera. Nyt on vähän pölmästynyt olo.
”Uudet jaot”- lähetysjuhlat. Tilaisuuksia ympäri Tamperetta. Jokaiselle halukkaalle jotain. Huhhuh, vaikka ei ollutkaan hellettä. Oli melkoinen viikonloppu. Kokemusten käsittely vie aikaa. Niitä täytyy alkaa keriä auki vähän kerrassaan. En ole varma, onko kokemusten virran langassa vielä avattavia solmuja vai onko niin, että viikonloppuna entisetkin aukenivat. Kymmeniä, ehkä satojakin tuttuja kasvoja, ajatusten vaihtoa, kuulumisia, uusia ajatuksia ja uusia tunteita. Uusia löytöjäkin.
Viikonloppuna kuulin hyvän määritelmän vanhenemisen eri vaiheista: Go Go, Slow Go ja No Go. Nyt on vielä ehdottomasti Go Go- vaihe meneillään. Annetaan siis mennä!
Viikonloppuna sateinen(?) Tampere on täynnä erilaisia lähetystyöhön liittyviä tilaisuuksia eri puolella kaupunkia. Keskustorille on pystytetty lähetystori, jossa myös on tapahtumia aamusta iltaan. Tänä juhlavuotena mukana on suuri joukko erilaisia ulkomaalaisia vieraita.
On outoa, että meillä suvaitsevaisiksi itseämme kutsuvilla länsimaalaisilla on niin paljon ennakkoluuloja. Katsomme yllättävän paljon edelleen omien vääristyneiden linssiemme takaa tätä maailmaa. Uskomme olevamme kehityksen kärjessä ja kaikenlainen muu tapa elää on outoa, omituista ja alikehittynyttä. Joskus katselin meitä suomalaisia sivistyneitä ja kehittyneitä yksilöitä Thaimaassa. Se oli välillä puistattavaa. Ennakkoluuloisuutta ei kyllä tarvitse hakea ulkopuolelta. Kyllä se ominaisuus omassakin sydämessä ja käytöksessä löytyy.
Namibialaiset Ondongan kuningas Immanuel Elifas ja hänen vaimonsa Secilia ovat Tampereella tänä viikonloppuna. Jos haluat tietää, mitä tällaiset kuninkaalliset ovat, voit nähdä heidän kuvansa ja lukea heistä lähetysjuhlasivuilta.
”Ondongan kuningas Immanuel Elifas ja hänen vaimonsa Secilia pohtivat edessä olevaa pitkää matkaa Tampereen Lähetysjuhlille kotonaan Olukondassa. Suomen Lähetysseura on kutsunut heidät kunniavieraiksi Tampereen juhlille. Juuri Ondongan kuningas antoi aikanaan lähetystyöntekijä Martti Rautaselle luvan asettua valtakuntaansa. Siitä alkoi suomalainen lähetystyö ja sen kunniaksi nykyinen kuningas saapuu vieraaksi Suomen Lähetysseuran 150-vuotisjuhlille.”
Tapasin toissapäivänä vuosikymmeniä Namibiassa työskennelleen ystävän ja kysyin hänen kokemuksiaan paikallisten kuninkaallisten kohtaamisesta. Tuon sairaanhoitajaystäväni työvuosien aikana hänen alueellaan ehti olla useita alueellisia päälliköitä, myös naispuolisia. Näitä kunnioitettiin ja arvostettiin. Merkittävää oli heidän neuvottelukykynsä ja ratkaisuvaltansa kiistakysymyksissä. Kaikkea ei tarvinnut viedä oikeuteen, vaan paikallinen, asiat hyvin tunteva päällikkö saattoi suoraan saada asiat sovituksi.
Valtakunnansovittelijan virka näyttää olevan vaikea täyttää. Pitäisiköhän hakea apua kaukaisten maiden viisailta…
