Lähtölaskennan jälkeen - Count up

Käyn taas läpi vanhoja paperikasoja. Turhauttavaa huomata, miten niistä on vaikea päästää irti. Auttaisiko niistä löytyvien lauseiden uusiokäyttö?  Kaikkia niitä olen joskus käyttänyt jossain puheessa tai luennossa:

”Ymmärrämmekö toisiamme? Hyväksymmekö toisemme? Kunnioitammeko toisiamme?”

”Katso sydäntä, älä kasvoja.”

”Voiko opettaja kertoa kaiken, minkä tietää, ja silti säilyttää oppilaidensa kunnioituksen?”

”Viisitoista vuotta kolmen kielen loukussa, usein kielipuolena, mutta kuitenkin selviten.”

”Saako tässä kulttuurissa kysyä kaikkea kaikilta? Saako nainen puhutella miestä? Istuvatko naiset ja miehet samassa osassa bussia? Kuka antaa paikan kenelle? Saako istua joka paikkaan? Milloin pitää tinkiä?”

”Saako palvelua ilman korruptiota? Loukkaanko käytökselläni niin, että asiani viivästyy vai osaanko käyttäytyä niin, että asiaani kiirehditään? Saanko hymyillä vai pitääkö minun hymyillä? Pitääkö minun jutella vai enkö saa jutella? Missä saan istua odottaessani vuoroani?”

1990 Bangkok. Kuva parvekkeeltamme uuden teakpuisen naapuritalomme avajaisista.

Sano se symbolein

Fysiikassa käytetään kirjaimia, numeroita ja muita matemaattisia merkkejä. Ne toimivat symboleina ja niiden avulla kerrotaan, missä miten ja milloin mitä tapahtuu.  Merkkien avulla on helppo keskustella, kun sovitaan yhteisistä peli- ja merkkisäännöistä. Puheessa ja kirjoituksissa voidaan käyttää samaa menetelmää.  Asioista ei kerrota suoraan vaan vertauksin. Niiden avulla on kuitenkin vaikeampaa tai ehkä jopa mahdotonta päästä sopimukseen yhteisestä ymmärryksestä. Arkielämän symbolit ovat parhaimmillaankin vain likiarvoja. 

Kotimaa24 blogeissa pääsin kertomaan jotain näistä jutuista antaessani esimerkin voiman ja vastavoiman laista. Tässä jotain kommenttejani: 

”Se on vähän sama kuin aikoinaan selitin lapsillemme voiman ja vastavoiman lakia. Sanoin, että seinää ei kannata lyödä omalla päällään, kun se suuttuu siitä ja lyö takaisin, niin että päähän sattuu...”

”Juttelin juuri sen kanssa, joka oli pienenä ajanut pyörällään päin seinää ja joka kuulemma vieläkin muistaa voiman ja vastavoiman lain tästä esimerkistä, jonka perusteella hän edelleen ymmärtää sekä käytännössä että kuvaannollisesti sen, että lyöjä yleensä saa itsekin turpiinsa, tavalla tai toisella.

Se, että jokin tieto yritetään ja/tai osataan sanoa arkikielellä, ei tarkoita sitä, että sanoja ei tietäisi siitä asiasta "tositietoa". Olen opettanut fysiikkaa koulussakin, joten osaan tuon saman kertoa fysiikan symbolein ja laskelmin. Pelkään pahoin, että harva noista entisistä oppilaistani muinaisilta ajoilta enää osaa noita laskelmia tai muistaa enää mitään Newtoneista... 

Tämän laajennan näihin uskon asioihinkin. Arvostan tietoa ja osaamista. Tiedän läheltä, mitä on nysvätä tenttien ja väikkärien kanssa. Näillä vuosilla arvostan silti ainakin yhtä paljon niitä, jotka osaavat ja haluavat kertoa "tositiedon" mahdollisimman tarkasti arkikielellä niin, että se ymmärretään ja muistetaan. Lähetystyö on osaksi sitä, että juuri tuota harjoitellaan sekä käytännön töissä että teologiassa. Se vaatii ennen muuta toisen kuuntelemista ja kuulemista, vastauksia silloin kun kysytään. Kun asiat ovat monimutkaisia, niiden tarkka yksinkertaistaminen on vieläkin monimutkaisempaa. Rehellisyyttä ja omien kykyjen rajallisuuden ymmärtämistä siinä tarvitaan. 

Viime vuosina olen oppinut paljon kontekstualisoinnista. Oma häkellyttävä löytöni on ollut se, että tällä sanomalla on ollut käyttöä ja merkitystä niin monenlaisten ihmisten elämässä monessa tilanteessa, joista minä en ymmärrä mitään.” 

Rakkaudessakin taitaa toimia voiman ja vastavoiman laki. Mamman valokuvista löytyi tällainenkin:

Mummot säilövät muistoja

Eilen selviteltiin lastemme Mamman muistolaatikoita. Ne olivat säilyneet koskemattomina jo lähes pari vuosikymmentä Mamman kuoleman jälkeen. Mamman säilömistä muistoista löytyi kosolti omaakin historiaa niiltä vuosilta, jolloin olimme olleet maailmalla. Mammalla kuvat olivat säilyneet. Niitä oli katsottu. Eilen kuulimme myös, että toinen Mamman viimeisistä kirjeistä oli lähtenyt meille Thaimaahan. Siihen mennessä olimme jo matkustaneet Suomen ja Thaimaan väliä viisitoista vuotta.

Mummojen ja lastenlasten side ei helposti katkea. Kuopuksen sanelema kortti Thaimaasta Mammalle:

Merikarvia. Mamma ja Kuopus vihtatalkoisssa. Ja aurinko paistoi. Monellakin tavalla:

Maahanmuuttaja ei ole koko ajan muuttamassa. Hänen on lupa tulla joskus maahanmuuttaneeksikin. Milloin annamme toiselle luvan tulla suomalaiseksi?

Heräsin miettimään tätä asiaa muutama vuosi sitten, kun hyvä ystävämme kysyi: ”Enkö jo voisi olla suomalainen? Pitääkö aina mainita, että olen muualta kotoisin?” Totesin silloin, että innossani näyttää tasa-arvoisuuttani ja antirasistisuuttani oli sittenkin ripaus omahyväisyyttä: Minä se sentään olen niin hyvä, että kunnioitan kaikkia samalla tavalla… Toisin kuin nuo toiset tuolla…

Eilen kävin taas Helsingissä Kirkkohallituksessa. Osa meistä edes jonkinlaisen kielitaidon omaavista thainkieltä opiskelleista on saanut tulla kokoon kerran pari vuodessa muutaman vuoden ajan Kirkon maahanmuuttajatyön kutsusta. Löyhä verkosto. Kokemusten vaihtoa. Ajankohtaisia kohdattuja tilanteita salassapitovelvollisuus huomioon ottaen. Osa ennestään tuttuja ihmisiä, joita ei muuten enää tapaa.  Vertaistukea samankaltaisia tilanteita kohdanneille. Osa asioimistulkkeja, osa vapaaehtoisia, osa seurakunnan tai lähetysjärjestön työntekijöitä, osa eläkeläisiä… Kaikki puolestapuhujia.

Eilen puhuttiin mm seuraavista asioista: Monikulttuurinen perheneuvonta. Mielenterveysongelmat. Nuorina Suomeen muuttaneet. Selkokieli. Rooli tulkkina ja ystävänä. Salassapitovelvollisuuden korostaminen. Kokemuksia suomalaisista viranomaisista. Avioerot ja oleskelulupa. Yhteistyö seurakuntien, viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Entä jos kansalaisvelvollisuuteemme kuuluisi korrekti käytös myös maahanmuuttaneita kohtaan?

Thaimaa. 1980? Kolme maahanmuuttanutta krokotiilifarmilla:

On hassua nököttää kotona vapunaattona. Niin usein olen ollut mukana milloin missäkin, aina silloin tällöin myös suorittamassa erilaista ohjelmaa. Kerran vedin ryhmätehtävän eräissä simaseuroissa:

Jaoin läsnäolijoille vanhoja lähetyskalentereja, joissa jokaisena kuukautena esiteltiin jokin maa. Sivulla oli kuvia kyseisen maan ihmisistä ja joitain tietoja tuosta maasta.

Jokaiselle annettiin tehtäväksi valita sellainen maa, joka jostain syystä kiinnosti. Lähdimme yhdessä miettimään, millainen olisi kotimme tuossa maassa, mitä siellä tekisimme, mitä söisimme, miten pukeutuisimme ja missä viettäisimme vapaa-aikamme. Millaisia ystäviä siellä saisimme? Olisimmeko esimiehiä vai alaisia? Olisiko meidän vaikea työskennellä sen maan ihmisten kanssa ja olisiko heidän vaikeaa tehdä työtä meidän kanssamme? Miten pitäisimme yhteyttä Suomeen? Kenen kanssa?

Jatkoimme työskentelyä. Samaan maahan mieltyneet siirtyivät samaan ryhmään, jossa ensin kerrottiin toinen toiselle, miksi tuo maa oli kiinnostanut. Toinen tehtävä olikin haasteellisempi. Millaista vapunaatto-ohjelmaa viettäisimme paikallisten ystäviemme kanssa tuossa maassa?

Tällaiset ryhmätyöt ovat välillä hauskoja, jos niitä ei ota liian vakavasti. Toisaalta, juuri tällä tavalla huomaamme, millaisia aukkoja meillä on tiedoissamme. Muistan, miten teetin vastaavan tehtävän joskus nuorten kanssa. Jäimme miettimään, mitä ihmettä missäkin maassa syötiin retkellä tai miten piti pukeutua eri tilanteissa? Mitä piti ottaa huomioon, jos joukossa oli erilaista uskontoa tunnustavia? Millaisia leikkejä oli mahdollista leikkiä yhdessä? Pitikö vanhemmat ihmiset ottaa huomioon jotenkin eri tavalla… Ei ollut vaikea tuon tehtävän jälkeen ymmärtää, miten uuteen maahan muuttajan piti etukäteen hankkia perustietoja tuosta maasta voidakseen alusta alkaen käyttäytyä oikein. Lähetystyöntekijän ennakkokoulutuskin tuli siinä sivussa selvitetyksi :)

Päivän kuvan voi käydä katsomassa vaikkapa täältä. Se kertoo, kuinka mukavaa oli helmikuussa olla mukana Thaimaassa paikallisten ystäviemme kanssa.

Kuka katsoo takaisin?

Katsoin aamulla itseäni peilistä. Sama vanha naama.  Joka aamu sama juttu.  Aina vain rähjäisempänä.  Jäin miettimään esivanhempiani. Tuskin heillä oli aikaa itseään peilistä tuijotella. Ei tainnut olla tarvettakaan. Kuvan laatukaan ei välttämättä ollut kummoinen.

Ihmiset toinen toisensa peilinä?  Kuinka paljon itsetuntomme riippuukaan siitä, millaista kuvaa läheiset meistä näyttävät.  Kuinka vaikeaa onkaan uskoa itseensä, jos toiset eivät meihin usko. Toisaalta, aina ei tarvitse mukautua sen mukaan, mitä toiset odottavat. Kaikkiin peileihin ei tarvitse uskoa.

Kesäkuu 1987. Päiväkirjamerkintöjä toisen Suomeen paluumme ajalta, sillä kertaa kolmen poissaolovuoden jälkeen:

-  Uskonko todella, että toiset ihmiset haluavat tietää, mitä minä ajattelen?

-  On nautinto kuulla suomalaista ajattelua suomalaisin kielikuvin suomalaisille tärkeistä asioista.

-  On vaikea olla, sillä koko ajan alitajunta vyöryttää esiin sekavia ajatuksia, valmiita lauseita toiselle sanottavaksi, kelle tahansa kulloinkin.

-  Aivan selvästi sisällä on tungosta ja aina silloin tällöin häirikkö heitetään akkunasta pihalle. Kirjoittamisen tarve, esiintymisen tarve, yksinäisyyden tarve, pako, liittymisen tarve, erkaantumisen tarve…

-  Kaikki on jo sanottu. Moneenkin kertaan. Miksi sanoa se uudestaan? Kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Onko ketään edes olemassa?

Kesäkuu 1987. Thaimaan työtoverit valmistivat meille lähtölahjaksi muistojen kirjan. Tässä osa kirjan viisauksista:

Kiitollisuudestakin osaan tehdä ongelman. Mistäpä minä en? Alan ymmärtää laulajaa, joka haluaa kätkeä onnen, kun sen löytää. Mietin ihan tosissani, onko oikein olla onnellinen, kun kaikki eivät voi olla. Voiko kiittää siitä, mitä kaikki eivät voi saada? Toisaalta, onko oikein olla kiittämätönkään?

Harjoittelen taas kerran kiittämään. Aloitan vaikka tästä:

Paten rengas palveli hyvin tänään.  Nyt uudet renkaat pääsevät vuorostaan lepäämään rengashotelliin. Renkaiden painon lisääntyessä on ollut yhä raskaampaa kantaa niitä kellariin. Nyt ei tarvitse.

Muistamaton mummo onnitteli nuorta naista, joka on muuttunut Mummon mussukasta Mummon murkuksi. Toivottavasti hänen pinnansa kestää edelleen meitä vanhempaa väkeä.

Läheinen jaksoi taistella urhoollisesti ja voitokkaasti viranomaissuossa. Siitä hän saa olla ylpeä.

Kiitollinen kannattaa olla myös Pääsiäiskissa Rontista, jonka seurasta olen saanut nauttia:

Tirkistystä maailman luukuista

Olen seurannut netistä vain hyvin harvoja juttuja suorana lähetyksenä. Viimeksi juutuin uuden presidenttimme virkaanastumisjuhlallisuuksiin ja sitä ennen kai Chilen kaivoksiin. Vähän enemmän ja kauemmin olen katsonut ohjelmia jälkikäteen.  Opin aikoinani sentään nauhoittamaan televisiosta videonauhuriin. Siinäkin kynnys oli alussa suuri. Nyt digiboksin salat ovat jo suurin piirtein hallussa ja siksi tallentaminen on tavallisempaa.  Aina siis laahaan jäljessä.  Aina yhä jäljempänä… Se tuntuu välillä hassulta, koska sentään joskus olin opeillani jo lähes ikäpolveni tietotaitohuipun tuntumassa, kiitos täällä  kotikodissa vielä asuneiden  ja täällä  vierailleiden jälkikasvuyksilöiden. Heidän avullaan pysyn sentään vieläkin pinnalla. Jotta siis kiitos heille, keille kiitos kuuluu… Heh.

Tänään olen ollut Norjassa. Suorana katsojana oikeussalissa. Tirkistelemässä. Kurkistelemassa. Miksihän?

Thaimaassa ollessamme meillä oli koko ajan norjalaisia työtovereita.  Päiväkirjamerkintöjä muutamasta ensimmäisestä päivästä saavuttuamme Thaimaahan ensimmäistä kertaa:

”29.8.1979. Uuden lain mukaan valtatiellä on pakettiautoille ja muulle raskaalle liikenteelle määrätty oma kaistansa. Nils Peder joutui poliisiasemalle yritettyään ajaa väärää kaistaa yrittäessään tulla meitä vastaan lentokentälle.  Jouduimme tulemaan taksilla. Menimme harhaan. Väärälle Soi 5:lle tultiin ja kuski väitti väen vängällä paikkaa oikeaksi. Taksikuski osti jonossa odottaessaan ohi ajavalta polkupyöräruokakauppiaalta syömistä.”

”31.8.1979 Nils Peder kertoi sakotussysteemistä autolla -ajossa. Jos tekee rikkeen, joutuu poliisiasemalle, siellä tehdään kuulustelupöytäkirja, annetaan 7 päivän väliaikainen ajokortti ja otetaan vanha kortti pois. Viikon kuluttua voidaan sitten hakea kortti pois ja maksaa asiaankuuluvat sakot.

Torakkamyrkkysuihke tuntuu olevan hyvää. Verhoissa oli torakka tullessamme kotiin illalla ja Mies suihkutti sen pois ja sai kuolemaan. Toinen torakka. Eilen illalla vein roskia ja jokin ötökkä hyppäsi roskiksesta. Liekö ollut rotta.”

Silloin ennen. Bangkok. Lutheran Mission in Thailand, General Assembly, suomalaiset ja norjalaiset:

Kuinka sitä haluaisikaan olla aina fiksu. Kuinka sitä haluaisikaan aina  pystyä kaikkeen. Mutkun ei. Ainaskaan aina. Tai oikeastaan aika harvoin, totta puhuen.

Eilen pääsin taas kouluvierailulle.  Mukavaa vaihtelua sinänsä. Seiskaa, kasia, ysiä ja lukiota, kutakin vuorostaan. Lukion tunnille oli koottu kolmea eri porukkaa eri tunneilta. Etukäteen en tiennyt miltä kaikilta. Jokaiselle jotain tai kenellekään ei mitään. Sitä kun ei tiedä… Vieraita uskontoja, kirkkohistoriaa, etiikkaa, kulttuuria, kuvaamataitoa…

Kuvien välissä näytin sananlaskuja, murphyläisiä ja thaimaalaisia pareittain:

Skannnasin eilistä varten kuvan buddhalaisesta munkkiystävästämme Mahapratumista. Tutustuin häneen viedessämme suomalaisia vieraita tutustumaan erääseen keskeiseen buddhalaiseen temppeliin. Siellä monet munkeista halusivat harjoitella englanninkieltään. Munkki Mahapratum  vieraili sitten meillä kotona muutaman kerran.  Kerran Mies ja miespuolinen lähettiystävämme Nepalista kävivät vierailulla hänen ”kutissaan”. Harvinainen etuoikeus.

Kävin kerran Raamatun pääsiäiskertomusta läpi Thaimaassa juuri kristityksi tulleiden kanssa.  Se oli heille mielenkiintoinen uusi juttu ja minulle varsinainen oppitunti.  Kertomuksesta löytyi paljon yhteyksiä sikäläisten ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan.  Lähes joka jakeen jälkeen tuli kysymyksiä ja nyökytyksiä ihmisten omista löydöistä.  Minun roolini oli vain sanoa, että katsotaan seuraavasta jakeesta....

1.Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa.

"Miten ihmeessä naiset uskalsivat, eivätkö he pelänneet henkiä haudalla?"

2 Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille.

3 Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi.

”Eivätkö ihmiset kaatuneet pelosta, kun näkyi valkoinen hahmo? Eivätkö ajatelleet, että se oli jonkun kuolleen henki? ”

4 Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet.

”Eivätkö naiset juosseet pakoon?”

5 Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: "Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta.

6 Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi

 ” Jos se enkeli ei  olisi heti ensimmäiseksi huutanut, että älkää te pelätkö , niin naiset olisivat olleet heti tiessään..."

 Pääsiäis – Paavo ja hänen keväinen tukkansa:

Päällisin puolin parempi

Luovuus on sitä, että seinän tullessa vastaan osaa vaihtaa suuntaa eikä pyri seinän läpi. Luovien ihmisten lähellä ei koskaan pitkästy.   Kun luovuus ja hyvä tahto yhdistyvät, ne saavat paljon maailmassa aikaan. Sen tietävät kaikki, jotka joskus ovat käyneet vaikkapa jossain myyjäisissä. Luovuuden ja pahan tahdon yhdistelmästä voimme taas lukea lehdistä päivittäin.

Raumalla, Unajan seurakuntakodissa järjestetään pari kertaa vuodessa Naisten Kahvila thaimaalaisen ensikodin, Armonkodin hyväksi.  Olen harvoin nähnyt niin kauniisti koristeltua salia ja kahvipöytää.  Tunnelma on vapaa ja iloinen. Jokainen tuntee olevansa tervetullut.

 Vierailin tuossa Naisten Kahvilassa viitisen vuotta sitten thaimaalaisen ystävämme Mitin, Chiraporn Phuakluangin kanssa, joka toimi aikoinaan Armonkodin johtajana.  Pari viikkoa sitten pääsin sinne taas tuomaan terveisiä Thaimaasta. Tilaisuudessa oli myytävänä  Pääsiäs-Paavoja. Ne kuvaavat sitä iloisuutta,  jota siellä koettiin. Uskon, että Paavon avulla myös Thaimaan Armonkodissa voidaan kokea iloisia hetkiä. (Armonkodin maaliskuun myyjäisistä Thaimaassa kerrotaan täällä.) 

Meidän Pääsiäis-Paavomme toissapäivänä, eilen ja tänään:

Huh huh huhtikuu

Vuosia sitten satoi myös lunta aprillipäivänä. Perheemme paras aprillipila saapui silloin maailmaan. Kun aprillipila saapui ensimmäistä kertaa kotiin, pihalla kukkivat jo kevään ensimmäiset kukat. Nopea kevät kaikin puolin.

Aprillipila ensimmäisellä kotimatkallaan auton takapenkillä:

Mietin Otto Mannisen, Lauri Viidan ja Uppo-Nallen yhteyttä edellisessä kirjoituksessani. Se poiki suvun kesken sähköistä keskustelua: ”Voisiko triviaaliratkaisu olla, että Uppo-Nallekin on lukenut Viitaa ja Mannista? Tyylissä on paljon samaa.” Lähdin siis etsimään ja löytämään:

Kun  Uppo-Nallessa intettiin: 

niin Otto Manninen rauhoitteli:

Kun  Uppo-Nallessa valiteltiin: 

niin Lauri Viita lohdutteli:

Uppo-Nalle ilmestyi juuri ennen ensimmäistä lähtöämme ulkomaille. Birminghamissa sitä luettiin ääneen iltalukemiseksi.  Nyt tuli vähän syyllinen olo. Onkohan Uppo-Nallen vika, että osa nuorisostamme on suosinut Jim Carreytä? Jos et tunne Jim Carreytä, ei taida olla väliksikään. Minun mielestäni :)

1979 Lontoo. Mikähän vitsi on meneillään:

Suora lähetys

Entä jos ei miettisi menneitä eikä murehtisi huomisia? Entä jos olisi vain tämä hetki? Aivoissa olisi vain suora lähetys koko ajan. Bittejä avaruudessa.

Lauri Viidan lauseissa on sattuvia sanoja. Sellaisia hykerryttäviä. Sellaisia mukavan höperöitä. Vähän sinne päin, jos tietäsi minne. Sellaisia kuin tämä mitänä.

On ollut mukava lukea, että Lauri Viidankin oppi-isänä on ollut Otto Manninen, lempparini  lakonisten sanontojen maailmassa. Röyhistän rintahöyheniäni.

Thaimaan aarrekätköistäni löysin tällaisenkin :

Mannisen Otolle: ”Pienen ikäni sinun runosi ovat minua vaivanneet. Minua harmittaa, kun niin olet osannut, että niitä on ollut pakko oppia ulkoa.”

En tiedä, miten tähän sarjaan voi kuulua Uppo-Nalle. Kuuluipa kuitenkin:

Uppo-Nallelle: Minua runottaa öisin, kun pitäisi nukkua ja antaa muidenkin nukkua. Mitä sinä teet, kun sinua öisin runottaa.”

Mökkiremontin aikaan on hyvä muistella, mietinköhän mitänä mökin kaivolla…

Tavattomaan tapaan

Sain äskettäin kutsun alustaa keskustelua taas kerran lähetystyöstä, nyt vähän oudommalle joukolle. Muistoistani löysin heti sopivia kysymyksiä: Miksi lähetystyötä tehdään? Miksi ihmeessä lähetystyötä tehdään?  Vieläkö lähetystyötä tehdään?  Samaan sarjaan kuuluu myös kysymys maapähkinöistä.

Osaava Nainen-messuilla tarjosimme kerran höyrytettyjä/keitettyjä maapähkinöitä thaimaalaiseen tapaan. Muistan hämmästyneen kysymyksen:

Miksi ihmeessä joku keittää maapähkinöitä?

Muistaakseni vastasi lakonisesti: Monet naiset maailmalla kysyvät, miksi ihmeessä Suomessa maapähkinät syödään keittämättä.

Lähetysnäyttelyitä elävöitettiin joskus myös tarjoilulla, kuivatuilla hedelmillä tai keitetyillä maapähkinöillä. Vähän varsinaisia reseptejä oikaisten kiehautin kattilallisen maapähkinöitä ja annoin niiden jäähtyä keitinvedessä. Pehmeiksi tulivat. Sen kummempaa ei tarvittu ihmettelyn synnyttämiseksi.

Loimaan lähetysnäyttely. Päiväkerholaisten tekemää näyttelymateriaalia ”thaimaalaiseen päiväkotiin”. (Kuva Anja Uusitalo)

Olenko kadehtinut? Olenko katkeroitunut? Kyllä ja en. Miten milloinkin. Kuinka rikas elämä olisikaan, jos ei koskaan kadehtisi eikä katkeroituisi.

Eräs ystäväni on yhdeltä ammatiltaan teatterinohjaaja. Moninaisten muiden toimenkuviensa ohella. Eräässä haastattelussaan hän sanoi: ”Kaikki värit ovat tärkeitä. Kaikkien on saatava loistaa.” Jäin sitä miettimään. Tajusin, että juuri tuo asenne auttaa ihmisiä hänen ympärillään yrittämään parastaan. Tuloksissa se näkyy.

Isot voivat auttaa pienempiään, jos ovat itse saaneet olla pieninä perässä. Pienikin voi loistaa. Isomman avulla. Samoin heikko, vahvemman avulla.

1990. Thaimaa Bangkok. Iso ja pieni pelaamassa parvekkeella.

Herne haastoi miettimään kymmentä mukavaa asiaa. Entiseen tapaani oioin taas mutkia ja palasin menneeseen. Valitsin blogiurani alusta kymmenen kuukauden ajalta yhden mukavan asian kultakin kuukaudelta.  Jos et ole vielä  hykerrryttäviäsi miettinyt, mieti sinäkin niitä vaikkapa blogissasi. Tässä minun mukavani: 

Elokuus 2007. Sanat. Monimutkaiset sanat

Rakastan sanoja,
rumia sanoja ja kauniita,
monimutkaisia ja yksinkertaisia.
Rakastaisinpa samoin myös ihmisiä.

Syyskuu 2007. Sanoma uusin sanoin. Selittämättömän selitysyritys  

Voihan sen sanoa toisinkin.
Voihan?

Lokakuu 2007 Hetket. Pieniä hetkiä. 

Pieni hetki.
Ymmärsin jotain.

Marraskuu 2007. Blogimetsä.  Matka Blogistaniaan

Jostain kaikki aina alkaa

Joulukuu 2007. Tunteet. Tunteet pelissä. 

Äkkipikainen.
Pitkävihainen.
Rattoisat riidat.

Tammikuu 2008. Musiikki. Musiikin muistojälkiä

Värit.
Tuoksut.
Sävelet.
Muistojen haikeita hipaisuja.

Helmikuu 2008. Dialogi. Jatkopohdintaa dialogista

Dialogi
Sovittua erimielisyyttä

Maaliskuu 2008. Erilaiset maut   Eksoottisin ruoka, juoma ja ravintola

Eksoottinen
Tuntematon ja erikoinen?
Poikkeava ja vieras?
Viehättävä ja epätavallinen?
Alkukantainen ja arvaamaton?

Huhtikuu 2008. Monikulttuurisuus. Monikulttuurisuus työelämässä

Minun tavat
Sinun tavat
Meidän tavat
Teidän tavat
Hyi heidän tavat

Toukokuu 2008 Koti. Kotiovisyndrooma

Kotonuhjakkeella
Matkamittari sekoaa
Alaoven ja yläoven välillä

Thaimaa. Huhtikuu 2011. Hykerryttävä kansainvälisten vieraiden samlookulkue matkalla Thaimaan evankelisluterilaisen kirkon Samroongin seurakunnan kirkosta Armon kotiin. (Kuva Jyrki Markkanen)

Haitarit esiin?

Sattuipa hyvin, kun Kuopus sattui olemaan täällä juuri tänään.  Ehdimme kuulemaan ja katsomaan netissä udmurttimummojen euroviisuesityksen ennen kuin se kuului ja näkyi televisiouutisissa.  Sana oli kiirinyt kaveriporukassa Facebookin kautta.

Muutama vuosi sitten Kuopus oli opintomatkalla Udmurtian tasavallassa opiskelijatovereidensa kanssa. Porukka oli majoitettu yhdeksi yöksi udmurttikylään. Talon emäntä oli tullut töistä ystäviensä kanssa ja ilta kului laulaen, soittaen, syöden ja tanssien.  Suomalaiset vedettiin riemuun mukaan. Mukavat muistot jäivät. Tänään ne kertautuivat mummokuoron esityksessä.  Sama hymy, sama riemu, sama into.

Maailmassa on toivoa, jos maailman kaikki mummot yhdistyvät. Mikä ettei nuoremmatkin.

Osattiin sitä ennenkin. Udmurttilainen kansanperinneryhmä vuodelta 1950. (Udmurt folk costume):

Millainen työ on turhaa? Siivoaminen? Ruuanlaitto? Pyykinpesu? Kaikki työ, jonka jäljet häviävät nopeasti? Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!  Saarnaaja onneksi sanoi muutakin: ” Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista.”  Turhakin työ saattaa olla tekijälleen tärkeää. Joskus jopa muillekin.  Aika useinkin, totta puhuen.

Pari vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen kerran thaimaalaisista hedelmäkoristeista. Silloin annoin linkin mangokaiverruksen tekoon. Nyt voitte seurata vesimelonin vaiheita. 

Olemme Kuopuksen kanssa harrastaneet viime päivinä mielen iloa tuottavia askareita. Kuopuskin innostui kokeilemaan hedelmäkoristeiden tekoa, ensimmäistä kertaa elämässään. Not bad at all. Tässä hänen ensimmäisen ja toisen päivänsä  tuloksia. Jälkimmäisessä on kuulemma myös unkarilaisia hunajakakun (mézeskalács) vaikutteita:

Olin eilen vierailemassa Naisten kahvilassa Yläneellä. Otsikoksi muotoiltiin yksi esittämistäni aiheista:  ”Kun tapasin sydämeni sisaren.”

Sydämeni sisar. Sen termin löysin toissapäivänä vanhoista valmistelupapereistani.  Ensimmäisen kerran se näkyi 20.1.1992, siis yli kaksikymmentä vuotta sitten. Olin silloin puhumassa myös Naisten kahvilassa, sillä kertaa  Porissa.  Sitä käsitettä käytti muistaakseni tuona iltana esiintyntyt sokea laulaja, Hänen nimeään en muista, en myöskään hänen ulkonäköään. Silloin puhuin mm tällaisia lauseita:

”En halua kertoa, kuinka erilaisia vaan kuinka samanlaisia olemme.”

”Aikuisena ummikkona oli pakko oppia sydämen kieli.”

”Yhteisiä tunteitamme: suru, viha, hylkääminen, rakkaus ja kuolema”

Eilen puhuin samoja asioita ja näytin kuvia sydämeni sisarista Thaimaassa. Kotiin palattuani lähettelin sähköposteja ja kyselin mahdollisilta ihmisiltä, osasiko kukaan tunnistaa tätä laulajaa. Vielä ei tärpännyt.  Netissä termi sydämeni sisar löytyi vain omasta blogistani. 

Minulta pyydettiin eiliseksi myös kaiverrettuja hedelmäkoristeita . Tässä niistä yksi, nyt jo reissussa rähjääntynyt: