Meiltä ja meidän krannista

Olen maininnut blogissa ennenkin Alister McGrathin ja hänen kirjansa Dawkinsin Jumala. Geenit, meemit ja elämän tarkoitus.(+511. Mitä kirjahyllysi kertoo?)     .

Alister McGrath on Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori, jolla on  mm molekulaarisen biofysiikan tohtorin arvo. Eilen tämä mies piti esitelmän Kuopion kirkkopäivillä. Hänen esitelmästään kehittyi keskustelua Kotimaa24:ssä. Mielipiteet jakaantuivat siitä, aliarvioiko hän viisaita kuulijoitaan. Niin nuo viisaat kuulijat olivat kokeneet.  Yksi kommenteista oli Markku Virran kommentti. On hyvä sanoa tässä vaiheessa, että arvostan paljon hänen kommenttejaan, tätäkin, vaikka… :

”Juttelin tänään useammankin ihmisen kanssa. Teologit pitivät esitystä köykäisenä, vanhukset vaikeana ja maallikot hyvänä. Minusta tässä ei tullut mitään työtapaturmaa. Jotenkin tuntuu että kritiikki kohdistuu vääriin asioihin. Minusta lopputulema oli se, että on järkeä puhua Jumalasta.

Kirkkopäivillä kuulin paljon musiikkia joka esitettiin hengellisessä merkityksessä. Ongelma oli vain siinä, että kun hengellisyyden kohdetta ei identifioida, niin kaikki tai ei-mikään on hengellistä. Tämä on lyhyesti myös apologetiikan ongelma yleisesti. McGrath sentään yritti antaa Platoninille spesifisti kristillisen tulkinnan.”

Mikä olikaan, kun oli ihan pakko vähän vinoilla tuon kommentin jälkeen. Kai se sitten sen verran kirpaisi :)

”Markku jakoi kuulijajoukon kolmeen osaan, teologeihin, maallikoihin ja vanhuksiin... (Tekisi mieli vähän ilkeillen kysyä, menettääkö ihminen teologi/maallikkostatuksenkin vanhetessaan. En kuitenkaan kysy, koska pelkään vastausta ja yritän pysytellä vielä maallikkona niin kauan kuin mahdollista...)”

” Oliko teologivanhuksilla ja maallikkovanhuksilla ero? Oliko paikalla piispavanhuksiakin?”

Tänään taas eräs aikoinaan ihan nuori mies on saanut lisää vuosirenkaita. Kyllä se kohta sielläkin kirpaisee, vaikka ei ihan vielä…

1970. Vanhukset ja meri ennen vanhuutta. (Sisältää nyk. teologivanhuksen ja nyk. maallikkovanhuksen) Kuva Teppo Innola.

Joet myös yhdistävät

Mekong-joen alueen  ihmiset ovat kokeneet kaikenlaista. Hurjia ja kurjia sotia. Hurjia ihmiskohtaloita. Hurjia poliittisia vääntöjä ja kääntöjä. 

”Mekong-joki levittäytyy Kambodžaan, Laosiin, Myanmariin, Thaimaahan, Vietnamiin ja Lounais-Kiinan Yunnanin provinssiin.”

Kaikkien noiden maiden kansalaisia olemme tavanneet milloin missäkin, joskus Thaimaassa, joskus Suomessakin. Osa heistä on ollut pakolaisia, matkalla jostakin jonnekin, usein ilman päämäärää, toiveena vain selvitä eteenpäin elämässä. Joskus on ollut mahdollista istua yhdessä ja kuunnella. Kaikkea ei monikaan ole voinut kertoa. Kaikkea ei ole jaksettukaan kertoa. Mies vieraili noista maista muutamassa, minäkin kävin Vietnamissa ja yhden päivän Burman puolella, rajakaupungissa. Repputuristit olivat löytäneet nämä maat jo pian viimeisten suurien kahinoiden rauhoituttua.

Suomen Lähetysseura alkoi suunnitella työn laajentamista Thaimaan naapurimaihin jo meidän ollessanne Thaimaassa. Mekong-työtä suunniteltiin alusta alkaen yhteistyönä muiden kansainvälisten kumppaneiden kanssa.  Nyt työ on laajentunut ja toteutunutkin.

Helluntaina, ensi sunnuntaina,  kirkoissa kerätään kolehti Suomen Lähetysseuran yhteistyökirkoille Kaakkois-Aasiaan, erityisesti Thaimaahan ja Kambodzhaan, juuri siihen työhön, johon olemme välillä  vieläkin päässeet osallistumaan.  

”Seurakunnat kasvavat nopeasti Kambodzhan maaseudulla ja thaimaalaisissa vuoristokylissä. Lähetysseuran Minä uskon -kampanja tukee tänä vuonna luterilaisten kirkkojen työtä näillä alueilla. Nuoret, kasvavat seurakunnat tarvitsevat koulutettuja työntekijöitä. Thaimaan evankelisluterilaisella kirkolla on Bangkokissa koulutuskeskus, Luther-seminaari, jossa koulutetaan kirkon työntekijöitä ja maallikoita.”

Pranee  Saiyotha  oli yksi Theological English-opiskelijoistani nyt helmikuussa.

Vuosi sitten pääsin mukaan maallikkokurssille eräässä thaimaalaisessa vuoristokylässä,  Chiang Raissa. Mies oli siellä mukana kouluttajana. Paikalle saapuu osallistujia monesta eri kylästä eri vuoristoheimoista. Tapasimme sielläkin aivan ihania ihmisiä, nämäkin naiset, jotka olivat heränneet aikaisin aamulla päästääkseen mukaan. Kylästään he olivat tulleet tähän toiseen kylään pikkukuorma-auton lavalla. Kuva: Anja Markkanen.

”Me ja muut – yli 40 000”

Kotimaa-lehdessä kerrottiin tämän kuun alussa Hampurissa järjestetyistä  Saksan evankelisista kirkkopäivistä, joihin odotettiin 100 000 osallistujaa. Muistin taas Hannoverin kirkkopäivät vuodelta 1967, johon kaksi Putzfrauta pääsi myös osallistumaan. Noilla Kirkkopäivillä opin laulun:

"Hilf, Herr meines Lebens :,: dass ich nicht vergebens :,: Hier auf Erden bin.

Hilf, Herr meiner Seele :,: dass ich niemals fehle :,: wo ich nötig  bin.

Hilf, Herr meiner Tage :,: dass ich nie zur Plage:,: meinem Nächsten bin. ”

Tämän laulun oli Juhani Forsberg vuotta aikaisemmin kääntänyt suomeksi. Parikymmentä vuotta sen jälkeen se tuli suomalaiseen virsikirjaankin: Herra elämääni. YouTubessa sen laulaa Samuli Edelmann  

13. Deutscher Evangelischer Kirchentag, Hannover 1967. Hauptversammlung,  Sonntag, 25. Juni , 15 Uhr, Niedersachsenstadion.Sivu muistokirjasta ja kuva meistä neljästäkymmenestätuhannesta osallistujasta:

Ennakkoluuloisuudestammekohan…

Oliko todella niin, että ennen typykät olivat aina vain suu supussa? Häkellyn, kun oman elämäni ja omien kokemusteni aikakaudesta lausutaan milloin mitäkin ihmeellistä. Taidan olla välillä vähän kyllästynyt tähän toistuvaan historiaan uustulkintaan. Niin kai se sitten aina menee…

Toisaalta, totuuksia on niin monta. Mitä tiedän ihmisistä oman seinänikään takana? En oikeastaan mitään. Ei minun kai tarvitsekaan. Kunhan en liiaksi mutuile ja luule ja arvostele.

Ennenkin naiset olivat rautaa. Tässä vieläkin netistä löytyvä muisto jo edesmenneestä ystävästämme Sirkka Kanervasta, joka lähetti kirjeen Dialogue of Diarrhoea Online –sivustolle kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1983:

”No salt or sugar. Please provide us with one copy of the Diarrhoea Dialogue for our MCH clinic and one for the Hospital itself. Is it possible to get the ready-made diarrhoea sugar and salt mixture in sachets, since we are so poor here in Tanzania, there is no sugar nor salt available in the whole country nowadays. Sirkka Kanerva, Assistant Matron, Bulongwa Luteran Hospital, P O Box 42, Bulongwa, via Njombe, Tanzania.”

Edelliseen aiheeseen vielä palatakseni.  Kuulin, että joku asianosainen skannailee näitä Koivistonluodon kansakoulun kuvia luokkakokousta varten paremmiksi, taulutelevisiossa näytettäviksi. Tässä ulkokuva, todennäköisesti vuodelta 1951. (Annoin alkuperäisen kuvan vinouden näkyä...) Siinä näkyvät myös molemmat vanhempani.

• Katoavaa perinnettä
• Kadonneita kouluja

Jotkut osaavat ja jaksavat. Ystäväni kansakoululuokka Porin Koivistonluodon kansakoulusta aikoo pitää yhteiset kymppisynttärit tänä vuonna. Seitsenkymppiset. On hienoa olla täyskymppi jokaisen kymmenen vuoden jälkeenkin.

Tapasin tuttujani vuosien takaa. Kerroin siitä innostuneena jälkipolville. Oliko siellä mummoja, he kysyivät. Se ei ollut tullut mieleen.

Itsekin kävin koulua neljä vuotta Koivistonluodon kansakoulussa,  hirsirakennuksessa. Ruuhkavuosien takia koulua käytiin kahdessa vuorossa. Neljän luokkahuoneen ja yhden yhdistetyn veisto/juhlasalin rakennuksessa meitä oli silloinkin kahdeksan luokkaa. Hyvin mahduttiin. Kai.

Koivistonluodon ja Vanhakoiviston kansakoulut yhdistettiin myöhemmin Väinölän kouluksi uudessa koulurakennuksessa. Vanha Koivistonluodon koulun rakennus paloi myöhemmin. Nyt tuo ystäväni vuosiluokka etsii vanhoja koulun sisäkuvia. Minulta löytyi vain yksi, vuodelta 1946 tai 1947. Vanhempani olivat silloin tuon koulun opettajia. Tässä kuvassa näkyy isänikin, koulun johtajaopettaja.