Lähtölaskennan jälkeen - Count up

Uusavuton ei vielä tiedä, miltä vanha-avuttomuus tuntuu. Kaikki aikanaan. Hymiöllä.

Minua hykerrytti koko viikonlopun Salakunnan Kansan Virta-liitteessä ollut Juho-Aleksi Lepistön kolumni Vanha-avuttomuus. Nuoren miehen kuva nuoren ja vanhemman polven suhteista osui niin täysin kohdalleen. Uusavuttomien ja vanha-avuttomien symbioosi tuntui tutulta. ”Minä uusavuton lapsi, olen kuitenkin se, joka korjaa vanhempieni tietokoneet ja digiboksit (”kun niissä on se kaatuva troijalainen virus”).” Minä olen niitä, joista kolumni kertoo: ”Jos laitteessa on yli neljä nappia, on itku lähellä.”

Googlasin sanan vanha-avuton. Se löytyi  139 kertaa, niistäkin osa ilman väliviivaa. Huomasin bloginikin olevan listalla. Olin käyttänyt tuota sanaa – väliviivan kanssa - kirjoitukseni +422 Palaute ja itsereflektio  kommenttiosastossa.

Jäin miettimään rohkeutta ja varovaisuutta.  Pros and cons. Hyvät ja huono puolet. Silleen tai sitten tolleen.

Joskus on viisautta olla tyhmä oikeaan aikaan oikeassa paikassa.  Joskus on myös viisautta olla vaiti monella kielellä ja vaieta silloinkin, kun osaisi sanoa jotain. Kaikkia nappeja ei tarvitse painaa.

Aina ei tarvitse varoa, vaikka myöhemmin sitä katuisikin. Jos osaa uida, veneen kaatuminenkaan ei haittaa. Kaikki napit eivät laukaise ydinaseita.

Ulkomailla asuessaan ei ollut vain uusavuton tai vanha-avuton, vaan myös yleisavuton. Avuttomuuteenkin tottui. Siksi tämä vanha-avuttomuuskin kai pääsääntöisesti minua vain huvittaa. Ei kyllä ihan aina.

Aina en ole ollut avuton. Tällaisella LITEACElla ja monilla muilla autoilla porhaltelin (välillä madellen) pitkin Bangkokin ruuhkaisia katuja vuosikausia. Nyt en enää uskaltaisi.

ICE. Viikonloppu Tallinnassa. Matka jäisen meren yli.  Mukava matka.

ICE. Muutamia vuosia sitten menimme talvella laivalla Riikaan. Jäät olivat ahtautuneet Suomenlahden eteläosaan ja Riianlahteen.  Edellinen laivavuoro ei ollut päässyt perille. Laiva oli joutunut kääntymään takaisin kesken matkaa. Matkalla näimme monia jäihin pysähtyneitä laivoja.  Me ehdimme pariksi tunniksi Riikaan, ennen kuin täytyi palata takaisin. Tuo matkan jälkeen tajusin, kuinka erilaista voikaan olla meren jääpeite eri kohdissa. Mielenkiintoisinta oli seurata curling-kivien ja frisbeen muotoisia pyöreitä jääpaloja, jotka välillä sinkoilivat pitkin kirkasta jään pintaa.

ICE. Kirjoituksessa +86  Jäitä poltellessa ja jäitä muistellessa muistelin thaimaalaisia jäähileisiä juomia. Taisin vähän varoitellakin niistä. Kommentteihin vastatessani kirjoitin: ”En tiedä, saiko punaisesta juomasta punatautia ja keltaisesta juomasta keltatautia, mutta aina ei saanut mitään.”

ICE . Tunniste ICE (In Case of Emergency) on hyvä merkitä omaan kännykkäänsä. Todistetusti (ja omasta kokemuksesta) siitä on hyötyä vähemmänkin vaarallisissa tilanteissa. Kauppaan unohdettu kännykkä löysi omistajansa nopeasti tuon tunnisteen avulla.

ICE. Helsingissä on todistetusti ollut ennenkin lunta ja jäätä. Talvella 1978 silloisen asuinhuoneemme monet pyöreät ikkunat loistivat kauniisti lumisessa maisemassa. Seuraavaan lumiseen talveen meillä kestikin sitten viisi vuotta.

( 1978. Helsinki, Tähtitorninkatu, Lähetystalo.)

Mietin äsken, mainitsinko  kahtena viime päivänä tapaamieni thaimaalaisten kanssa kertaakaan ruokaa. Jos niin olisi käynyt, se olisi ollut melkoinen ihme.  Muistin sitten, että varsinaisista ruoka-annoksista tai raaka-aineista emme puhuneet, mutta yhden ruokaan liittyvän kulttuurishokin poikasen sentään kuulin.

Olin suomen kielen kurssinsa alkavien tulkkina pari tuntia juuri keskipäivän aikaan. Lounastaukoa ei pidetty välillä. Kun tunnit loppuivat, aivan ensimmäinen kysymys oli,  oliko ruokatauko vahingossa jäänyt pois lukujärjestyksestä. Kun vielä seuraava taukokin ilmoitettiin kahvitaukona, hämmästys vain jatkui. Eikö koulussa ollutkaan ruoka-aikaa?  Asia selvisi sillä, että kyseinen kahvitauko oli kunnon lounastauon mittainen, joten kaikki kyllä ehtivät halutessaan syömäänkin.

Terveellisten ruokailuohjeiden mukaan säännöllinen syöminen on yksi tärkeistä seikoista. Tervemenoa Thaimaahan, jos haluatte sitä noudattaa. Siellä lukemattomien kokousten alkamista jouduttiin siirtämään joko lounaan tai päivällisen pitkittymisen takia. Eihän ruokaa kerta kaikkiaan voinut syödä väärään aikaan. Talo eli tavallaan ja ainakin oma väki söi ajallaan.

Lasten kuvasarjassamme oli, tietysti, kuvia myös syömisestä:

(Ystävänpäivänä kirkossa syötiin yhdessä jumalanpalveluksen jälkeen. Tuolit siirrettiin syrjään ja matot levitettiin lattialla. Ruoka maistui seinälle kiinnitettyjen sydänten alla.)

Kuopukselta olen oppinut googlevotingin. Jos en ole varma jostain asiasta, käännyn hakuohjelman puoleen. Oletan, että enemmistö on oikeassa. Aina en siihen kyllä usko.

Eräässä blogissa keskusteltiin sanoista kaivu ja kaivuu. Toinen oli kuulemma väärä muoto, toinen oikea. Katsoin Googlella: Suomenkielisissä sivuissa sanalle kaivu tuli 25300 tulosta, sanalle kaivuu taas peräti 43200 tulosta. Toisaalta, Wordin sanakirja haroo vastaan kaivuu-sanaa, mutta sanalle kaivu ei tule mitään reaktiota. Voiko Google olla väärässä? Entä Word?

Edellisessä tietokoneessamme olleen Wordin sanakirjaversio tuotti usein tahatontakin hupia.  Kun ensimmäistä kertaa kirjoitin sanaa lähetystyöntekijä, se ei sitä tunnistanut, vaan tarjosi tilalle sanaa lähetystyöntelijä. Hetken hymyn jälkeen otin tuon sanan käyttöön. Kerroin siitä ihmisille, jotka olivat osallisena lähetystyöhön täällä kotimaassa.  Onhan se selvästi työntelyä…

Uuden tietokoneemme uusi Word ei ole yhtä hauska kumppani kuin tuo vanha. Sille kelpaavat sekä lähetystyöntekijä että lähetystyöntelijä. Jään kyllä kysymään, mikä se lähetystyöntelijä on Wordin mielestä. Tuskin ainakaan sama kuin minun mielestäni. Google kieltäytyy kokonaan tuota sanaa tuntemasta.

(Lähetystyöntelijät työntelemässä lähetystyöntekijöitä. Joensuun lähetysjuhlat 1979)

Olen lähdössä taas pariksi tunniksi tulkiksi uusille suomen kielen opiskelijoille. Ihan heti haluan ilmaista varsin vakaana kantanani sen, että nyt pitäisi entistäkin enemmän panostaa maahanmuuttajien suomen kielen taitoon. Läheskään kaikki eivät pääse tarpeeksi nopeasti kieltä opiskelemaan. Sen verran tunnen kielenopettajia, että suuresti luotan heidän opetuskykyynsä ja opetushaluunsa. Samoin luotan oppilaiden oppimiskykyyn ja opiskeluhaluun.

HOPS, henkilökohtainen opintosuunnitelma, tuli minulle varsinaisesti tutuksi vasta tulkkina. Omat kehityskeskusteluni olen kyllä aikoinani käynyt ja niissäkin saanut myös ilmaista omat koulutushalunikin, joten aihepiiri ei sentään ole ihan uusi. Uskon myös jatkuvaan itsensä kouluttamiseen. Työssään täytyy saada uusiutua.

Silti kysyn, pitääkö aina jaksaa olla hyödyksi?  Onko” jokainen hyödytön hetkistäs” todella ”hukkaan tuhlattu leiviskäs”?

Tiedän kokemuksesta, mitä on alkaa opiskella uutta kieltä kirjaimista alkaen. Siinä sitä HOPSia oli riittämiin. Vieläkin se jatkuu.

(Union Language School, Bangkok. 1979)

Onko minun kuvani tänään sanomalehdessä vai eikö se ole? Sellainen on päivän kysymys.  Tänään Porin kaupunginvaltuusto päättää entisen lastentarhani myynnistä. Siksi Satakunnan Kansassa on kuva teoksesta Välähdyksiä lastentarhain 50-vuotiselta toimiajalta. Kuvassa lasten keskellä on ainakin lasten rakas Saima-täti, johtajatar Saima Kyhä.

Halusin antaa lahjan Saima-tädille hänen syntymäpäivänään. Olin oppinut juuri virkkaamaan ja päätin virkata pannulapun. Tuskaista se oli, koska pienikin patalappu oli lapsen käsissä suuri yritys. Syntymäpäivä lähestyi ja virkkaus oli vielä kesken. Pienenä pikkuvanhana hurskaana olin käskyni oppinut. Meillä siihen aikaan pyhitettiin lepopäivä vanhaan malliin eikä käsitöitäkään yleensä tehty sunnuntaisin. Minulle tuli ongelmaksi lopettaa tuo käsityö pyhäpäivänä. Muistan, miten äitini hymyili minulle ja sanoi, että kyllä sunnuntaisinkin voi tehdä sitä, mitä ”kristillinen rakkaus ja välttämätön tarve” vaativat. Pannulappu tuli valmiiksi ja kävin pudottamassa sen Saima-tädin postiluukusta.

Tarinateatteri on luonteelta improvisaatioteatteria. Siinä yleisön tarinoista muodostuu spontaaneja näytelmiä.  Olen nähnyt näyttelijöiden käyttävän myös joitain varusteita, huiveja ja soittimia.

Olin työtehtävissä osavastuullisena mukana koulutuspäivässä, jossa käytettiin Tarinateatteria.  Näyttelijät esittelivät yleisölle tapansa mukaan tarinateatterin työtavan ja pyysivät ihmisiä muistelemaan elämästään jotain käskyihin liittyvää. Kun yleisö ei heti lämmennyt, ehdotin aiheeksi tuon lapsuuteni pannulappumuiston. Se näyteltiinkin.  Sain antaa myös palautetta siitä, oliko teatteri osannut esittää asian oikein.

Pari vuotta myöhemmin, toisessa koulutustilaisuudessa oli toisen tarinateatterin vuoro. Silloin keskusteltiin siitä, oliko jollain kokemusta teatterin toiminnasta. Kerroin oman kokemukseni. Tarinateatteri halusikin näytellä tuon kokemukseni ja siitä syntyneet tunteeni. Se esitys osui kohdalleen vieläkin paremmin kuin alkuperäinen esitys.

Olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut työssäni tutustua monenlaisiin toimintatapoihin. Toivon oppineeni myös herkkyyttä ja ymmärrystä. Niitä avuja tarvittaisiin aina ihmisten kohtaamisessa.

Omat lapset ovat joutuneet tottumaan monenlaiseen päiväkotiin ja kouluun. Tässä Keskimmäinen Selly Oakissa Birminghamissa:

Käytin työssäni paljon Pia Perkiön sanoittamaa ja Jaakko Löytyn säveltämää laulua Missä olenkaan. Se on monipuolinen ja maailmankuvaa avartava laulu, jossa Serengetin savannin leijonat ja Saharan aavikon kamelit saavat seuraa Amazonin viidakon papukaijoista.

Viikonloppuna ajoin autoa Helsingissä navigaattorin neuvoilla. Kovin suurta luottamusta se ei minulta saanut. Tiesin, että navigaattori on vain yksi apukeino oudossa ympäristössä, mutta silti vähän mielessäni hihittelin, kun se kehotti kääntymään päin tunnelin seinää tai pysymään vasemmalla ja tekemään uukkareita silloinkin, kun se ei ollut luvallista. Suurin ongelmani oli tunne kartalta putoamisesta. Tutussa kaupungissa olin oppinut suuntaamaan kadunnimien mukaan. Toisaalta, ylläreitä olivat myös yhtäkkiset perillepääsyt.

Suurkaupungeissa liikenneongelmat vaikuttavat suuresti ihmisten arkeen. On tilanteita, missä rahallakaan ei pääse. Hurjalta tuntuu ajaa autoa, kun vieressä on monin verroin kalliimpia kulkuneuvoja. Toisaalta, toisella puolella saattaa samaan aikaan olla autoja, joissa pienet kolaroinnit eivät enää tunnu. Kummankaan naapurin kanssa ei ole hyvä joutua kilpasille. Ei kyllä edessä olevan norsunkaan kanssa…

Poliisien ulkoasu vaihtelee maasta toiseen. Tässä thaimaalaisia versioita:

Poliisien toiminta on ollut taas suurennuslasien alla. Tunnen paljon poliiseja, joista ei löydy naarmuja suurellakaan suurennoksella. Sen toivon jatkuvan. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että apu on lähellä, kun sitä tarvitaan. 

En muista, missä vaiheessa ongelmista alettiin puhua haasteina. Haaste kai haastaa yrittämään, ongelma luovuttamaan. Liekö tuo aivopesua, vaikutustoimintaa vai psykologiaa?

Selaimet asettivat minulle eilen taas kerran haasteen. Haasteena oli ratkaista ongelma, joka syntyi siitä, että eilinen kirjoitukseni näkyi  vain Firefoxilla, ei Explorerilla. Tunsin itseni ”mieheksi, joka tuijotti vuohia” (The men who stare at goats).  Katseen voimalla kirjoitus ei tullut näkyville. Ei oikein räpeltämälläkään. Vähän kikkailin, mutta vielä ratkaisu ei ole lopullisesti  löytynyt.

Thaimaassa opimme ratkaisemaan ongelmia. Se oli pakko, sillä aika ei hoitanut kaikkea. Kultaista keskitietäkin oli joskus pakko oppia kulkemaan. Mikäs siinä.

Lastenopetukseen tarkoitettu kuvasarja oli miltei valmis. Tarina oli jo käännetty thaiksi ja muokattu Thaimaahan sopivaksi. Viidestäkymmenestä kuvasta neljäkymmentäyhdeksän oli jo valmista. Viimeinen kuva puuttui. Tarinaan tarvittiin kuva papista. Ongelmaksi (vai haasteeksi) muodostui se, että syntyvään luterilaiseen kirkkoon ei vielä ollut vihitty yhtään thaimaalaista pappia eikä papin paikallista asua ollut vielä päätetty. Millainen tulisi olemaan thaimaalaisen luterilaisen papin asu? Vaatimaton, paikalliseen säähän sopiva paita vai juhlavampi ja perinteisempi alba, joka tulisi olemaan varmasti kuuma asu?

Päätös haluttiin siirtää tulevalle kirkolle. Ei ollut ulkomaalaisten asia tehdä kirkolle kuuluvia ratkaisuja. Sovittiin, että kuvasarjaan piirretään papille kaksi asua. Ne siis piirrettiin.

Thaimaan luterilaisessa kirkossa käytetään nykyisin juhlavaa perinteistä papin asua. Ratkaisu syntyi aikanaan.

EDIT Koetan uudestaan. Kaikille ei taaskaan näkynyt. Toivottavasti nyt näkyy. Jotkut saattavat nähdä jutun kaksi kertaa. Kun en tiedä, kumman uskallan ottaa pois, en ota kumpaakaan ....

EDIT KAKKONEN: Näyttää siltä, että Explorerilla näkyy vain tämä juttu kerran ja muu tammikuu on hävinnyt. Firefoxilla tämä näkyy tuplana ja kaikki muu ihan tavallisesti. Spooky.

EDIT KOLMONEN Kopioin nyt edellisen postauksen tähän kommenttien kera. Katson, mitä tulee tulokseksi. Jos hyvin onnistuu, poistan eilisen kokonaan. Toivottavasti se avaa IE:lle nämä kirjoitukset.,

Muotoja

Värejä

Musiikkia

Pappilan mummolta sain tehtävän etsiä neljännen kuvakansioni neljännen kuvan. Tietokoneen kuvakansiot ovat vielä vähissä ja skannerikin siirtelee koneelle lähinnä vain päivittäisiä blogikuvia, joten katsoin parhaaksi siirtyä dialaatikoihin. Niissä kyllä riittää katsottavaa ja muisteltavaa. Siis, neljäs diakampa ja neljäs kuva. Etsi sinäkin.

Viimeisinä Thaimaan viikkoina 1999 otimme kuvia työmatkaltamme. Halusimme muistella, millaisissa paikoissa vietimme ruuhkassa aikaamme autossa istuessamme. Tämän tavaratalon edessä liikenne pysähtyi usein:

Porissa oli kymmentä vuotta aikaisemmin, 1989,  valmistunut uusi moderni rakennus, BePOP.  Siitä Pori-tieto kertoo näin:  ”Bepopissa on lukuisia erikoisuuksia ja yksityiskohtia, muun muassa pyöreitä ikkunoita ja suuria lasipintoja sekä pilareita mitä erilaisemmin värein.”  Ja jatkaa: ” Kolossissa on väriä ja muotoa enemmän kuin kymmenessä torin ympäristön talossa yhteensä. ”  Juuri se rakennus tuli mieleen tuota bangkokilaista tavarataloa tuijotellessani. Bangkokin BePOP. Modernia nostalgiaa. Yes.

BePOPin nimeen on kuulemma vaikuttanut Pori Jazz ja bebop. Se taas toi mieleen ( äskettäin löytämäni mainion) Kari Rydmanin blogin ja sen kirjoituksen: Miksi musiikki on 200 vuotta jäljessä arkkitehtuurista? Tuon kirjoituksen kuvat  ja musiikkivertaukset kertovat erilaista kulttuurihistoriaa. Minut se sai äsken kuuntelemaan  Charlie  Parkeria ja Miles Davisia.

Ihan toinen tarina on se, miten työmatkamme loppupuolella ajoimme läpi likaisten ja haisevien slummialueiden.  Sekin oli yksi meidän totuutemme Bangkokista.

sirokko kirjoitti 28.01.2010 - 15:58

Tuon tavaratalon voisi todella sijoittaa minne tahansa maailman maahan. Onko niin että modernisuudessa ei enää ole tunnistettavaa paikallisuutta, pitääkin tutkailla arkkitehtuuria paremmin. Kuitenkin, kävin katsomassa porilaisen versionne ja kyllä tässä thaimaalaisessa on silti vielä lämpöä enemmän jäljellä.

mm kirjoitti 28.01.2010 - 16:32

Sirokko. Pieni pisara perinteisyyttä olisi kyllä aina positiivinen yllätys. 

pappilan mummo kirjoitti 28.01.2010 - 17:27

Kiitos. Eikö olekin antoisaa muistella kuvien kautta myös. Olen iloinnut skanneristasi, jolla olet voinut välittää myös kuvallisia muistojasi. Mutta millainen tuo skanneri on? 

mm kirjoitti 28.01.2010 - 18:40

Pappilan mummo. CanonScan 4400f. Mitään en vielä osaa, mutta vähän kerrassaan opiskelen. Hyvä on harjoitella näin blogissa. 

Demetrius kirjoitti 28.01.2010 - 21:35

Bisneksen muotokieli on kai globaali, tuo voisi tosiaan olla mikä tahansa omenasellotriokeskus. Kai sieltä löytyi mäkkärikin? 

Deme kirjoitti 28.01.2010 - 21:41

Hassua, IE ei myöskään näytä tämän postauksen kommentteja. Mystistä kerrassaan. Jatkoin vielä tutkimustyötä ja totesin että Opera käyttäytyy samalla tavalla kuin IE:kin näyttää tammikuulta vain tämän yhden postauksen ilman kommentteja. 

mm kirjoitti 28.01.2010 - 21:50

Demetrius. Mäkkäri on ja Pizza Hut ja paljon muuta...
JOo, Taas kerran on vähän hassu juttu näillä eri selaimilla. Odotetaan vähän, jos tokenisi. Jos ei ala selvitä, täytyy yrittää vaihtaa pohjaa. 

H. M. Juhani Hämeenjussi kirjoitti 29.01.2010 - 11:12

Svengaavaa kaupankäyntiä. 

mm kirjoitti 29.01.2010 - 13:54

HM. Sitäpä se. Todellisuudessa melkoista äänisaastetta...

Kutuharju   pyysi minuakin liittymään Kirjoittajan helminauhaan. Liity sinäkin:

Vastauksia haasteen kysymyksiin:  Viidennen luokan äidinkielenopettajamme oli lähettänyt kouluaineeni koulujenväliseen kirjoituskilpailuun. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin jotain tuotostani painettuna. Voitosta herui viisi markkaa. Vieläkin (tai vaikka että taas) asun saman kadun varrella. Talot tuntuvat pienentyneen, puiston puut kasvaneen, minä olen vanhentunut. Katu on edelleen samanlainen.

Kiertokatu

Kiertokatu on todella nimensä mukainen. Se on aivan hevosenkengän muotoinen, harvinaisen sekava katu, joka kiemurtelee korkeiden talorivien välitse. Vieraspaikkakuntalainen saa toisenkin kerran haroa tukkaansa ennen kuin täällä Porin ”arava-alueella” oikeaan paikkaan löytää.

Kun me kymmenisen vuotta siten muutimme ensimmäisiin ”aravataloihin”, seisoivat ne orpoina keskellä peltoa, ja sinne johti vain pari vanhaa hevostietä. Kiertokatu oli silloin vasta paperilla.

Kiertokatu on kasvanut yhdessä minun kanssani. Olin nelivuotias tänne muuttaessamme. Muistan vielä hämärästi, kun naapuritaloja rakennettiin. Talvella rapattaessa jouduttiin yöllä kuivattamaan se, mikä päivällä oli saatu valmiiksi. Pienen lapsen mieleen jäivät tummat hahmot, jotka liikuskelivat tulen loimussa.

Taloja oli vähän. Siihen aikaan saattoi vieras kysyä keltä tahansa – varsinkin meiltä lapsilta -, mistä talosta mahtoi tuttava löytyä, ja melkoisella varmuudella osattiin vastaus antaa.

Lastentarhaan mentäessä ei ollut pelkoa vastaan tulevista autoista. Polkuja pitkin sinne taaperrettiin. Tuskin pikkuista näkyikään, niin korkeat olivat heinät polun varsilla.

Nykyisten korkeiden kivimuurien pohjakaivannoissa saimme talvisin toisetkin housuntakamukset puhki äitien suureksi harmiksi. Siellä olivatkin sellaiset liukumäet. joita nykyajan porilaislapsi ei näe kuin unissaan.

Samoihin aikoihin alettiin itse Kiertokatua muodostaa. Juuri kun olimme kotiutuneet uusille leikkipaikoille, parhaimmat niistä hävitettiin ja rakennusjätteistä suurella vaivalla valmistamamme korsut hajotettiin armotta.

Ikää karttui niin minulle kuin tälle kaupunginosallekin. Taloja nousi toinen toisensa jälkeen. Katukin alkoi näyttää kadulta.

Silloin tuli se aika, jolloin katu hevosenkengän muotoisena kiersi korkeiden talojen lomitse Keskuspuistoa, jonne oli tehty puistokäytäviä ja istutettu puita ja pensaita.

Niin, silloin tuli kadun kestopäällystyksen vuoro. Se on oma lukunsa. Naurettiinkin välillä, että Kiertokatua ei koskaan voi ajaa päästä päähän, aina se kuitenkin jostain on korjauksen alainen.

Ensinnäkin monen pitkän odotuksen vuoden kuluttua päällystystyöt aloitettiin. Mahdollisimman pieni osa tehtiin kerralla, mutta koko ajan oli kielletyn ajosuunnan merkki kadun molemmissa päissä ja lisäksi vielä parilla sivukadullakin.

Tulihan se päällystys viimein valmiiksi. Mutta pian huomattiin, että olikin tehty turhaa työtä. Viemäriputket piti vaihtaa, ja niin hieno, juuri valmiiksi saatu päällystys revittiin auki.

Koko talven katu sai olla soratienä. Kauhea kolina ja lemu vain levisi ympäristöön viemäripumpun ansioista.

Seuraavan kesänä päällystystyö sitten vihdoin viimein saatiin valmiiksi ja niin tuli rauha tälle puolelle kaupunkia.

Kaikki tämä kohina sai ihmiset tarkoin karttamaan tätä seutua, mutta kun he uskaltavat lähteä tänne päin löytöretkelle, tulevat he löytämään hyvin viihtyisän paikan kiemuraisesta kadustamme huolimatta.

Sillä Kiertokatu on hevosenkengän muotoinen ja hevosenkenkä tuottaa onnea.

Ja se kuva:

Onnellinen on se, joka on päässyt sinne, minne on halunnutkin päästä. Päämäärä on tärkeä, mutta matka saattaa joskus olla perille pääsyäkin tärkeämpi. Monella matkalla on monenlaista matkaseuraa. Toisten kanssa on mukavampi matkustaa kuin toisten.  Aina ei voi matkaseuraansa valita.

Viikonlopun aikana oli hauskaa pohtia lähisuvun kanssa sitä, kenet oikeastaan valitsisi, jos pääsisi mukaan Ihmeellisen Matkan seikkailuihin. Totesimme, että Amazing Race tarvitsisi meillä myös tuttua käsitettä Amazing Grace. Hyvin on silti pärjätty näilläkin eväillä. Toinen toistamme sujuvasti kestäen. Monenlaisella matkalla. Aika ihmeellisilläkin. Elämänmakuisesti.

Juhlat on juhlittu. Väitös on väitelty. Tavoite on tavoitettu.  Karonkkansa kiitospuheen väittelijä päätti tyttärensä arvioon isänsä väitöskirjasta (lue edellinen postaus).

(Päämäärään pyrkiessä täytyi voittaa monenlaisia pelkoja. Sitäkö ennusti kouluprojektin kuva, Creative Effects, Thaimaa 1987?)

On hurjaa ja kurjaa sairastaa. Etenkin silloin, kun se ei yhtään sovi aikatauluihin. Pöpöt eivät sitä suostu ymmärtämään. Emme mekään niitä.

Seuraavina päivinä pitäisi ehtiä monenmoista. Siellä, täällä ja tuolla.

Kirjoittajan luvalla seuraava tiedeuutinen perheen talviuutisista:

Yhteenveto iskän väitöskirjasta

Toinen tiedetoimittaja kertoi seuraavaa:

Kolmas tarvitsi isänsä apua kirjoittamiseen:

Näitä meille tänään kuuluu. Ja niitä pöpöjä.

(Tuleva tutkija tekemässä kenttätutkimusta. Silloin ennen.)

Nykyisin en useinkaan muista lukemieni kirjojen kirjoittajia enkä kirjojen nimiä. Kirjojen henkilöidenkin nimien muistaminen on ihan mahdotonta. Juonikin on vähän niin ja näin. Kauniita lauseita, lauserakenteita ja sanoja saatan muistaa. Riittäähän se, joohan?

Sokea kana  haastoi minut jo kauan sitten kirjatestiin: Tunnustan lukeneeni. Voisin yrittää esittää fiksua ja kertoa lukemistani fiksuista kirjoista, mutta tyydyn tähän halpaversioon, omaan vanhentuneeseen kirjahyllyymme.  Piipitän ihan hiljaa, että kyllä minä oikeaa kirjallisuuttakin sentään välillä luen. Tai luin ainakin ennen Blogistanian valtakautta.

1. Mikä kirja itketti?

H. C. Andersenin Tulitikkutyttö kuuluu minulla samaan sarjaan kuin elokuva Elefanttimies. Kumpikin on niin surullinen, että en tahtoisi lukea tuota tarinaa enkä katsoa tuota elokuvaa enää koskaan, vaikka niistä suuresti pidinkin.

 2. Mikä nauratti?

 Sarjassa EI Noille Oikein Pitäisi Nauraa voisin esitellä montakin teosta. Esikoisen tapana lahjoa vanhempiaan on usein ollut juuri tuollaisten kirjojen lahjoittaminen. Hyllyltä löysin ”Naisen kanssa- työkirjan”, jonka Mies sai pojaltaan joskus lahjaksi…

 3. Mikä oksetti?

 Ajattelin ensin, että meiltä ei varmaan löydy yhtään oksettavaa kirjaa. Sitten mietin, mitä kirjoja minulta pienenä sensuroitiin.  Suomen Vapaussota kuvissa II vuodelta 1934 ei ollut kuulemma lapsille soveliasta katsottavaa. Tietysti sitäkin kurkistelin. Nykyajan lapsi näkee samanlaista hävitystä joka päivä uutisissa.

4. Mihin kirjan henkilöön samaistuit?

 Tässä iässä on turha samaistua enää kovin nuoreen ihmiseen, vaikka se oma nuori ihmiseni tuolla sisällä jyllääkin. Olkoon nyt vaikka neiti Marple.  Lontoon Vahakabinetissa näin Agatha Christien vahakuvan. Sellaiseksi kuvittelen Marplenkin, vähän hössähtänyt ulkoa päin ja Täyttä Terästä sisältä päin.

5. Minkä kirjan jätit kesken?

 Kirjan kesken jättäminen on minulle aika uusi ilmiö. Olen niitä, jotka ovat sitkeästi kahlanneet läpi huononkin kirjan. En varmaan sana sanalta, mutta kuitenkin, lannistumatta. Kun nyt selailen hyllyämme, tajuan, että enää en aloitakaan sellaisia kirjoja, joita en luule jaksavani lukea loppuun. En siis anna kirjalle edes mahdollisuutta vakuuttaa minua. Kai tässä on paras vain katsoa se juuri nyt kesken lukemista oleva kirjaston kirja: Annina Holmberg: Kaiku. En usko, että se jää kesken. Hyvä kirja.

6.  Minkä toivoisit jättäneesi kesken?

Yksi älyttömimmistä nykyisistä trendeistä on yksityiskohtaisten rikostutkimusten tulo dekkareihin ja televisiosarjoihin. Silti, pöydällä on taas yksi lapsilta lainattu Patricia Cornwell. Ne kaikki oikeastaan olisi pitänyt jättää lukematta tai kesken, mutta silti ahmin ne aina loppuun, kun vain käsiini saan. Tuo Kay Scarpetta. Blääh. Kuvottavaa.

7. Minkä luit uudestaan?

 Kun on kiire vessaan ja juuri Se Kulloinenkin Kirja on piilossa, hyllystä tarttuu käteen Mikä Vain. Yleensäkin luen kirjoja toistuvasti. Vaikka kirja ei muutu, minä muutun. Vakavasti ottaen. Kai se tuo Raamattu on ollut vuosien varrella se useimmin luettu kuitenkin.

8. Minkä luit, mutta et kehtaa kertoa (paitsi nyt näin kahden kesken)?

Nyyhkyromantiikkaa vähän häpeän. Hyllystä löytyy jossain joku englanninkielinen Barbara Cartland, jostain kirpputorilta käteen jäänyt.  Suomenkielisiä Hömpän Helmiä luen kyllä ihan julkisestikin.

9. Mitä suosittelet?

Pekka Hiltunen: Henkimaailman juttuja

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Topelius: Välskärin kertomukset. Olen lukenut sen useita kertoja. Olen luettanut sen lapsillenikin. Hekin ovat ylpeitä, koska ovat jaksaneet lukea sen läpi. Toisaalta, monet ennakkoluuloni ovat peräisin Topeliukselta. On kulunut yhden elämän verran aikaa oppia niistä ulos.

Vanhaankin haasteeseen oli haastavaa vastata. Haluatko kokeilla? 

(Näin sanoi aikoinaan Esikoinen, 5 v)

Mielikuvia ja mainoksia. "Osta itsellesi. Sinä tarvitset." "Anna toiselle. Hän tarvitsee." Viisaimmat osaavat tuon yhdistää. " Osta itsellesi, niin annat toisellekin."  Pitäneekö paikkansa?

Kannattaa katsoa aina osatotuuksien taakse. Jos jossakin on totuuden siemen, kasvaako siitä aina kuitenkaan totuuden puuta. Jos kasvaa, niin hyvä on.

Spiraaliperiaatteen opin auskultoidessani matematiikanopettajaksi. Saman periaatteen tunnistan myös maailmassa eläessäni vanhemmaksi. Kaikki tulee eteen uudestaan, vähäisin muutoksin ja lisäyksin.  Opetuksessa uskotaan, että spiraaliportaita kuljettaessa tiedon määrä kasvaa kerros kerrokselta. Elämässäkin uskotaan niin.  Luonnontieteissä asia varmaan pitää paikkansa. Entä ihmisyydessä ja inhimillisyydessä?

Pidin työssäni kunnia-asiana olla surkuttelematta ja värittämättä ihmisen hätää. Halusin kertoa siitä, mitä voimme tehdä yhdessä ihmisten kanssa, ei heidän puolestaan.  Huomaan olleeni aikani lapsi. Varoinko vääriä värejä?

Sukupolvessani oli trendi surkutella vain sitä hätää, jonka kulloinenkin väärä politiikka oli saanut aikaan.  Monen oli mahdotonta ymmärtää, että ensimmäiset suomalaiset kehitystyöntekijät, lähetystyöntekijät, olivat kulkeneet maailmalla jo kauan aikaisemmin.  Mummojen kutomilla sukilla. Ei niitä sukkia jalassaan pitäen, ei niitä kuumaan tropiikkiin vieden, vaan toimien varsin modernisti: Joku teki, toinen osti, kolmas lähti, neljäs sai avun. Katkeamaton ketju.

Nyt näemme ihmisten kärsimystä joka päivä mediassa niin paljon kuin sielumme sietää. Kärsivän ihmisen näkemisen tarkoitus on auttaa meitä auttamaan toinen toistamme tässä maailmassa. Jos se onnistuu näin, se on hyvä asia.

Eilen illalla kävin tutussa seurakunnassa, Merikarvialla, lähetyksen lauluillassa. Vein sinne mukanani vanhoja laulumonisteita. Lauloimme niistä myös vanhan laulun Musta Saara. Muistan ajan, kun se laulu oli Punainen Vaate monelle, joka näki siinä vain rasismia ja alistamista.  Kuinka sokeita olimmekaan oman sukupolvemme Valkoisille Valheille.

(Hengellisiä Lauluja ja Wirsiä I-II (1900), laulu 185)

Jos me kerran olemme pohjimmiltamme hyviä, miksi tarvitsemme niin paljon valvontaa. Jos emme koskaan aja omaa etuamme, miksi median pitää räksyttää.  Jos osaamme varoa virheitä, eikö silloin riittäisi se, että vain omat koirat purevat, silloin tällöin ja pienin hampain.  Ketä vastaan tarvitaan vahtikoiria? Miksi tarvitaan poliisia? Ainako vain Niitä Muita vastaan… Onko pahuuskin ulkoistettu?

Viime yönä katsoin netistä arkkipiispaehdokkaiden ensimmäisen vaalipaneelin.  Se näytettiin eilen suorana lähetyksenä. Nyt se on kaikille nähtävillä. Kaksi tuntia. Sisua ja viisautta niille, jotka haluavat ja jaksavat sitä katsoa. Minä halusin ja katsoin. En tiedä, mitä nuo ehdokkaat olisivat vastanneet kysymykseen perisynnistä. Nykyisen arkkipiispa Paarman muotoilema ajatus meissä kaikissa olevasta potentiaalisesta pahuudesta kuvaa hyvin omaakin ajatteluani.

Pari vuotta sitten kirjoitin blogiini ajatuksia, joita oli miettinyt vähän ennen Thaimaan evankelisluterilaisen kirkon syntyä  ja ensimmäistä piispanvaalia. Olen kai samaa mieltä vieläkin. Valta ja johtajuus .

Pääsin mukaan Thaimaan kirkon ensimmäiseen kirkolliskokoukseen 1994. Siellä valittiin kirkolle ensimmäinen piispa, Banjob Kusawadee.   Ulkomaalaiset eivät saaneet äänestää. Emme olisi tahtoneetkaan.

(Thaimaa, huhtikuu 1994. Huono kuva, hieno tilanne. Thaimaan ensimmäinen luterilainen piispa on juuri valittu. Äänestystulokset näkyvät vielä taululla. Luterilaisen Maailmanliiton edustaja kiirehtii ensimmäisenä onnittelemaan.) 

Tämän aamuni Henkilöt olivat Timo Harakka ja Hannu-Pekka Laiho.  Harakan kolumni Satakunnan Kansassa ja Hannu-Pekka Laihon haastattelu radiossa herättivät minussa ajatuksia. Se on jo paljon. Ainakin  aamulla.

Harmittaa, että en ehtinyt ennen näitä viimeisiä kolumnikeskusteluja lähettää kiitosta Satakunnan Kansan kolumnisteille. Heidän kolumninsa ovat nimittäin olleet lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia, hyvin kirjoittuja ja hauskoja aamun avauksia. Kirjoittajien skaalakin on tarpeeksi laaja ja monella kirjoittajalla on joku linkki tänne maakuntaan. 

Harakalle olisin lähettänyt hänen tämänpäiväisestä kolumnistaan seuraavan kiitoksen: ”En tiedä, oletko oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoitit. Olen kuitenkin sitä mieltä, mitä kirjoitit, ajattelit sinä sitten itse mitä tahansa…” Harakka jakoi kolumnissaan ´Oletko hazard vai halme?´ suomalaiset ”kahteen leiriin, joilla on vastakkaiset identiteetit. Toinen on Kaupunki, toinen on Suomi. Se ei perustu niinkään paikkaan, Helsinkiin, Poriin tai maaseutuun; se on mielentila.” Sitten Harakka jatkoi analyysiään, tavallaan, kielellään, piikikkyydellään, osuvuudellaankin…

Totesin, että viisitoista vuotta Suomea suuremmassa suurkaupungissa ei ole tehnyt minua kaupunkilaiseksi. Olen Suomalainen.

Hannu-Pekka Laiho, Suomen Punaisen Ristin viestintäjohtaja, jota yleensä kuulee juuri katastrofien aikana, kertoi omaan rauhalliseen tapaansa Haitin tilanteesta. Siellä tehdään, mitä voidaan eikä lamaannuta siitä, mitä ei voida.

Aamun Satakunnan Kansassa oli juttu myös sairaanhoitajasta, joka on lähdössä, taas kerran, katastrofityöhön, tällä kerralla Haitiin. Eivät ne suuret sanat, vaan…

Haitin katastrofiapu opetti eilen minulle jotain sellaista, joka minun olisi pitänyt ymmärtää jo aikaisemmin. Kun naputin etusormellani noita muutamaa puhelimen numeroa, joiden avulla sain annetuksi pienen apuni tuohon tilanteeseen, tajusin, että ne naputukset liittivät minut välittömästi noiden kaukaisten ihmisten elämään.  Osallistumalla voi kokea osallisuutta. Samaa osallisuutta tiedän niiden ihmisten kokevan, jotka rukoilevat toisten ihmisten puolesta.

Hannu-Pekka Laihoonkin meillä on pieni osallisuus. Hän oli toinen niistä toimittajista, jotka tekivät meistä ensimmäiset lehtijutut muuttaessamme Lokalahdelle. Niin kauan sitten.

(Lokalahti 1973. Lokakuun ensi lumi)
 

Jos en muuta ole viime päivinä oppinut, niin ainakin sen, että kolumnistilla on oikeus käyttää kovaa ja kärkevää kieltä. Niin ainakin, jos heiltä sitä kysyy, ja miksipä emme kysyisi. Ovatko kolumnistit siis nykyajan hovinarreja, poliittisia vitsailijoita, hallitsijoiden ovelia neuvonantajia, väärän valtikan kantajia?

Olen  miettinyt, mikä tässä kaikessa minua mättää ja miksi. Myönnän, että rakastan räväkkää kieltä ja älykästä ilkeilyä. Ainakin, jos se kohdistuu toisiin ihmisiin. Ittestä ei oo niin väliä juu.

Ja sieltä syvältä se tulee: ”Selitämme kaiken parhain päin.” Perusluterilainen putkikristillinen alitajunta muistuttaa kahdeksannen käskyn selityksestä:

”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Ihan toinen juttu on se, mitä opin idässä asuessani kuolleista ja kuolleiden kostosta. Siihen en usko, vaikka sitä oppia suuri osa maailman ihmismiljardeista seuraakin.  Se onkin ihan toisen kirjoituksen asia.

(Nepal, Katmandu 1980. Polttohautaus)

Kuolemantuomio on kai sitten helpompi lausua kuolleelle kuin elävälle. Kritiikki on kai sitten pakko kohdistaa liian positiivisiin viesteihin.  Jokainen syylä ja epämuodostuma on kai sitten pakko huomata. Möhkäleistä puhumattakaan. Vasta inhorealismi ilmoittaa kai sitten totuuden.

Media kysyy, kuka vallan saa, jos kansa sen vallan ottaa. Kansa olkoon pullikoimatta. Ja hiljaa. Paitsi mediakansa. Kansa kysyy, kuka vallan on medialle antanut. Peilinsä unohtaen.  Ja onhan meillä laki ja oikeus. Ja pykälät. Ja viisaat.

Tällä viikolla katselin tallentamani ohjelman tsunamista.  Jostain syystä se järkytti minua nyt enemmän kuin aikanaan. Silloin samaistuin auttajiin, jotka eivät lamaantuneet katastrofinkaan keskellä. Tunsin heitä henkilökohtaisesti. Nyt olin ulkopuolinen, joka katsoi omassa kodissaan outojen ihmisten surua. Nyt selvästi samaistuin suruun.

Moni muukin on muistellut tsunamia viime aikoina. Sen olen huomannut siitä, kuinka paljon sivuilleni oli tultu tsunamiin liittyvillä hakusanoilla. Kaikki eivät unohda. Kaikki eivät voi unohtaa.

Onko ansaittua kuolemaa? On, meille kaikille. Silti me elämme. Saamme elää. Saamme uskoa tulevaisuuteen. Oikeissa mittasuhteissa.

(Thaimaa 1999. Jos tsunamin jälkeen näytin tätä kuvaa kouluissa, minulta usein kysyttiin, olinko ollut Siellä Silloin.)

Sataa, mutta ei ropise

Lentää, mutta ei saastuta

En tiedä, onko tässä puistossa koskaan ollut näin kaunista. Onko Suomessakaan koskaan ollut näin kaunista? Ei ainakaan usein eikä ainakaan täällä rannikolla. Kamerat ovat rapsahdelleet. ( Niin, tuota, rapsahtelevatko digikamerat?) Bittejä on säilötty ja umpioitu. Aah ja Oih ovat tulleet taas aktiivisanastoon. Vahinko, että tropiikin vuodet ovat opettaneet arastelemaan kylmyyttä. Rohkeus taistella sitä vastaan on karissut. Mitä menetänkään!

On mukavaa, että lumi on päättänyt rakentaa talvimökkinsä tänne Poriinkin.

Olen saanut taas tarkastaa opinnäytetöitä. Niistä kerroin jo aikaisemminkin. Se on aina haastavaa ja innostavaa.   Eilen luin Nepalin naisista ja Suomen Lähetysseuran työstä heidän parissaan. Olen pysynyt sen työn seuraajana jo kolmekymmentä vuotta ystäväperheen välityksellä. Juuri sellaisia ihmisiä maailma tarvitsee. Rohkeita, sopeutuvia ja yhteistyökykyisiä. Valmiita oppimaan uutta joka päivä. Tarpeeksi avoimia itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa. Maailma  tarvitsee myös ihmisiä, jotka tukevat tuollaisia ihmisiä. Työnjako on sellainen tässä maailmassa.

(Annapurna, Nepal, 1980. Kuva otettu ystäväperheen pihalla Pokharassa.  Tuosta vierailusta ja ystäväperheestä  kerroin kirjoituksessani Kuva Annapurnasta.)

EDIT: Jouduin liittämään tämän uudestaan, koska tämä ei näkynyt kaikille. Yritetään siis näin uudestaan.

Saako väärä ihminen ehdottaa oikeita asioita? Entä voiko oikea ihminen ehdottaa vääriä asioita?

Miltä tuntuisi olla aina väärä ihminen ja väärässä paikassa?  Luulen, että se kokemus olisi todella raskas. Onneksi harva kuitenkaan sellainen on, vaikka monesta välillä niin tuntuu. On tärkeää olla edes joskus edes jollekin se oikea ihminen oikeassa paikassa.  Vaikka sitten ehdottaisi välillä ihan vääriä asioita.

Sokea kana sanoi kommentissaan kirjoitukseeni mökinmummoista lauseen, joka on jäänyt mietityttämään. ”Päättäjäraukoilla on ihan vääränlainen kansa eikä sitä saa edes määräajoin vaihtaa.”  

Väärät kannattajat pilaavat oikeiden ihmisten maineen. Ainakin poliittisessa maailmassa.  Varmaan myös erilaisten maailmankatsomusten maailmassa. Kirkkokansakin on väärä ja uskoo väärällä tavalla. Väärät katselijat pyytävät nähdä vääriä ohjelmia. Väärät asiakkaat pyytävät myymälöissä vääränlaisia tuotteita. Kaikkeen näihin asioihin löydän hyvin pikaisesti todisteita.  Joka päivä. Joka lehdessä. Televisiossa.  Keskustelupalstoilla. Blogeissa. Tekstiviesteissä. Keskusteluissa. Se Imago. Se Tärkeä Imago.

Äitini kertoi kerran jutelleensa erään ihmisen kanssa, joka oli luetellut karjalaisten evakkojen virheitä. Se karjalainen oli tehnyt sitä ja toinen tätä… Äitini oli vastannut: ”Me toimme kaikki sieltä mukanamme.”

Me kaikki kuulumme tähän kansaan.  Kaikki olemme myös tämän maailman kansalaisia. Kenelle me kelpaamme? Soivatko kellot kaikille?

(Neljäkymmentä vuotta sitten oli yhtä kaunis talvisää kuin nytkin. Lavia 1970. Todiste siitä, että silloin en palellut.)