Asialistalla asiallinen illanvietto

Wikipedia: ”Iltamat ovat kyläkunnittain järjestettyjä tai jonkin järjestön kuten nuorisoseuran organisoimia ohjelmallisia illanviettotilaisuuksia. Liikenneyhteyksien kehittymisen, kaupungistumisen ja television yleistymisen, yleisesti individualistisemman elämäntavan, myötä iltamista on tullut harvinaisia.”

Pääsen iltamiin, peräti puhujaksi. Taas kerran kyselen: Miten puhe prosessoidaan?

Kunpa olisin tiennyt oikean tavan. Joskus puheen valmistelu on ollut helpompaa, joskus haastavampaa, mutta varsin usein myös todella vaikeaa. Näinä vuosinani en ole useinkaan osannut päästää itseäni helpolla. Aina en ole osannut päättää edes sitä, kenelle olisin puheen varsinaisesti kohdentanut..

Harvoin on tapahtunut mitään erityistä. Joskus silti uskon, että jokin on jossain liikahtanut. Siitä kirjoitin vuonna 2004 joulukirjeessämme näin:

”Lomalla kuljin meren rannalla ja katselin rantahiekkaa. Olin aina ajatellut, että veteen piirretty viiva kuvaa vain monen pyrkimyksen turhuutta ja sitä, miten moni asia raukeaa hukkaan. Katselin kaukana menevää venettä. jota tuskin huomasi. Sen veteen piirtämä viiva lähti kuitenkin  aaltoilemaan joka suuntaan. Rannalle tuo aalto tuli aikanaan, vaikka ei laiva enää ollut näköpiirissäkään. Jokainen aalto liikutti myös jotain hiekansirua rannan hiekassa.”

Sama mieli/kielikuvaa olen käyttänyt useita kertoja:

”Meissä kaikissa on elämämme kaikki kuvakulmat ja kaikki lukemamme kirjat, ja joka katseella ja joka sanalla olemme itse muuttuneet kuin hiekkaranta, jossa aina jokin pieni hiekansiru on vaihtanut paikkaansa ohimenneen laivan loppuaalloissa, huomaamattomasti ja varmasti”

”Vuorta voidaan siirtää räjäyttämällä tai kaivinkoneilla, mutta se siirtyy myös hiekanjyvä kerrallaan.

”Jokainen paikallaan voi tehdä jotain. Hiekanmurusen verran. Valtameren vesipisaran verran.”

Olisi tärkeää, että puhujassakin liikahtaisi jotain. Edes sen hiekkamurusen verran.