Kärkihankkeena takinkääntöoikeus

Pitääkö aina ottaa kantaa?

”Oikeisto haluaa pitää asiat ennallaan. Sosiaalidemokraatit haluavat muuttaa maailman. Kommunistit haluavat muuttaa maailman väkivaltaisesti.”

Näin sanoi aikoinaan mies, joka kansalaissodan aikaan oli pienenä poikana piiloutunut taikinatiinun taakse, etteivät luodit osu ja jonka isä oli paennut kylästä pois sodan jaloista valkoisten puolelle äidin keittäessä tuvassa majoittuneille punaisille puuroa. Mies, jonka lähimmässä naapurissa punaiset tappoivat valkoisten puolella taistelleen kotikyläänsä tiedustelemaan tulleen nuoren miehen navetan pihalle.

Sama mies ei opettajana koskaan erotellut lapsia tai heidän vanhempiaan. Politiikalla oli paikkansa. Koulu se ei ollut.

Olen jälkikasvun kanssa viime päivinä viestitellyt takinkääntötaidosta/kompromissikyvystä. Muistelin vanhoja lauseitani:

”Kunnon  tiukkapipo ei kunnioita kumpaakaan äärilaitaa.”

”Vanha on oppinut, että takki on syytä jo heti alkuun valmistaa käytettäväksi kaksipuolisesti...”

Kotimaa 24:ssä sain aikoinaan Kirkko ja kaupunki-lehden toimittajalta Juhani Huttuselta pyyhkeitä siitä, että pyrin katsomaan asioita monipuolisesti enkä halunnut aina ottaa kantaa:

”Maija Mäkelä, minusta “toisaalta-toisaalta”-spekulointi blogissa on useimmiten harkitsematonta, tylsistyttävää ja selkärangatonta tuhertamista. Toki on niin, että sellainen sumutus sumuttaisi niin, että kukaan ei tiedä, mitä kirjoittaja ajattelee.”

Toisaalta on tosiaan niin, että Juhani Huttunen oli osaksi oikeassa. Toisaalta, vain osaksi.

Tämän blogin taustana oli äsken televisiosta katselemani parituntinen eduskunnasta ja hallituksen kärkihankkeista.

1946. Pori. Sodan jälkeen takkeja käännettiin monta kertaa sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti.