Höperyys on sen harrastajalle hauskaa.

Entä muille.

Olen elänyt kaikenlaisessa ympäristössä, pienessä kirkonkylässä, pikkukaupungissa, keskikokoisesssa kaupungissa, suurkaupungissa ja metropolissa. Uusin kokemus on ollut tämä väliaikainen maallepako putkiremontin takia.

Mökkihöperyys on taitolaji. Sen harrastajalle maailma aukeaa ihan uusin näkymin. Tällainen newbieharrastajakin pystyy ainakin jotenkin vaistoamaan, mistä on kysymys. Seuraahan täällä ei puutu. Tietokonetta näpräillessään ja päätä kääntäessään huomaa tikan roikkuvan pää alaspäin talipallossa –nautiskellen, närhin vetävän toista talipalloa oksanhankaan lähikontaktin saamiseksi, mustarastaiden punatulkkujen, tinttien ja viherpeippojen nokkivan auringonkukansiemeniä laudalta, joutsenten lentävän metsän yli, oravan pomppivan metsikössä…

Televisiota katsoessaan ja kuunnellessaan kuulee mielipiteitä siitä, miten ihmisten itse asiassa kuuluisikin elää vain megametropoleissa. Vain niissä syntyy kriittinen massa kasvua ja menestystä varten.  (Googlen avulla löysin, että Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank, jonka aktiiviseen sanastoon tällaiset sanat kuuluvat, on aikoinaan tehnyt pro-gradu-tutkielmansa vankeinhoidosta ja sen kohteena olivat vanginvartijat…)

Suomalainen mökkihöperyys eroaa thaimaalaisesta siinä, että siellä kaukana se on joukkuelaji, täällä Suomessa erityisesti yksityissuoritus. Kyläyhteisöjen selviämisstrategia sisältää sen, että naapurin kanssa on tultava toimeen. Thaimaassa metropolin sisälläkin on yhteisöjä köyhempien ihmisten keskuudessa. Rikkaat suojelevat alueensa korkeilla raja-aidoilla.  Rajoja ei yleensä ylitetä millään tasolla.

Vaalien alla toivoo, että eduskuntaan valittaisiin edes sen verran kaikenlaisia erilaisia ihmisiä, että he kaikki joutuisivat ainakin valiokunnissaan tulemaan toimeen aivan eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Kyllä sinne silloin mahtuu myös mökkihöperyyttä ja megametropolimaniaa. Muista äänestää.

Bangkok Post: Bangkok tomorrow

Plus%201197%20Bangkok%20Post%20tomorrow%