Yölinjalla

Se ei käy niin kuin elokuvissa. Tai tietokonepeleissä, joissa tietokone laskee oikeat vaihtoehdot ja pelaajien tulee vain arvata, mitä ohjelmoija on heitä varten valmistellut. Suora lähetys Chilen kaivoskuilun vierestä osoittaa toisaalta maailman nykyistä pienuutta, toisaalta sitä, että toinen ihminen on kuitenkin ihmisen paras apu. Vielä viime vaiheessa muotoillaan sopivia muttereita ja kiristetään ruuveja ruuviavaimilla. Real life. Oikeat ihmiset. Hurjaa.

Helposti kadotamme todellisuudentajun katsoessamme editoituja uutisia, joissa jokainen hetki on tarkkaan laskelmoitu. Chilessä kukaan ei ole mistään varma. Minuutit voivat vaihtua tunneiksi, tunnit päiviksi. Toivo siirtää katseen lopputulokseen. Pian, ei vielä. Kohta. Ehkä… Aamuun mennessä jotain tiedetään.

1990. Syyskuussa kaksikymmentä vuotta sitten valvoin myös iltayöstä. Mies oli päässyt sydänleikkaukseen viikon kuluttua siitä, kun hänet oli haettu Suomeen. Aamuisten tutkimusten jälkeen iltaan löytyi peruutuspaikka. Ehdimme sentään kuulla sen, ennen kuin leikkaus alkoi.  Minä ja tytöt olimme pikapikaa pakkaamassa Bangkokin kuumudessa, Leikkauksen yllättävyyttä kuvasi sekin, että samassa kaupungissa olleelle Esikoiselle tilanne paljastui vasta leikkauksen alettua. Kännykkäaika ei ollut vielä saapunut. Minuutit vaihtuivat tunneiksi. Jokainen minuutti oli pitkä. Yöllä saimme puhelun, jossa kerrottiin, että kaikki oli mennyt hyvin. Ei ollut vielä Lähdön aika.

Elämässä ei aina käy kuin elokuvissa. Toivotaan, että tänäänkin Chilessä kaikki menee hyvin.

1999. Thaimaa. Viimeinen vahdinvaihto. Koulutuskeskus sai ensimmäisen thaimaalaisen rehtorin.