Limbistä elämää?

Kauppakeikka isommalla joukolla. Mummon mutun sijasta seurattiin muitten mutuja. Huominen ruokakin varmistui. Silloin saadaan spagettia jauhelihakastikkeella. Nuorison tekemänä. Jugurtti- ja viililaadut valittiin kunkin oman mielen mukaan laktoosilukuja tutkien. Murot, leivät ja juustot löysivät myös emäntänsä ja isäntänsä. Taka-ajatuksena oli houkutella toistekin mummolle kantoapua…

Asiaankuuluvasti tällä joukolla keskusteltiin myös asiantuntevasti. Eilisen keskustelumme innoittamana mietimme, mitä pullalle tapahtuu tietyissä tilanteissa. Jos ihminen menettää ihmisyytensä, menettääkö pulla vastaavasti pulluutensa vai pullautensa. Lakkaako hillan hilluus, kun siitä tehdään lakkahilloa?

Eilinen kotimatka sukulaissaunomisreissulta täyttyi todella monipuolisesta keskustelusta. Laskettiin yhdessä, kuinka monta vohvelipalaa saatiin, jos (siis miten niin jos!) joku söi seitsemän isoa vohvelia, jossa jokaisessa oli viisi palaa. Mikä olikaan adjektiivin perusmuoto, jos sen muut muodot olivat komparatiivi ja superlatiivi? Tekstiviesti humanistitädiltä kertoi, että se oli positiivi. Jne. Toistuvasti jne.

Äsken nuorin kauppamatkustaja lopulta mietti, monien kehotusten jälkeen: ”Mun korvat ei kuuntele mua.” Silloin puhuttiin siitä, miten limbinen järjestelmä, ne ”villit aivot”, eivät aina suostu toimimaan sopuisasti ulkomaailman viestien kanssa.

Meillä ei ollut tylsää.

Thaimaa. Thaimaan toreillakaan ei aina ollut tylsää.