Mitä, missä ja milloin?  Monelle ihmiselle tulee aika, jolloin noilla kysymyksillä ei ole enää mitään arvoa. Entinen on läsnä koko ajan ja entiset paikat ja leikit sekoittuvat uniin ja unet valvetilaan. Onko ajalla mitään merkitystäkään? Kiirehtiä sitä ei voi, ei myöskään pysäyttää.

Kävin tervehtimässä meille rakasta vanhaa perheystävää. Jo hänen äitinsä oli ollut minun mummoni sydänystävä, hän itse oli ollut äitini läheinen ystävä ja minä hänen tyttäriensä lapsuuden leikkitoveri. Istuin sängyn vierellä ja tajusin taas kerran, kuinka vähän täältä lopulta viemme mukanamme vanhuuteen. Siihen viimeiseen matkaan lähdemme sitten vain tuloasussamme. Ei mitään. Ei niin mitään.

Välillä kohtasimme. Ymmärrys aaltoili välillä pinnalle asti, välillä taas vajosi syvemmälle. Kirjoita nimesi, pyysi vanhus. Niin se kai pysyi paremmin mielessä. Ja sitten se tuli: ”Muistat sie Pihlajamäen?” Se mäki oli äitini kotikylässä, siinä yhteisessä lapsuuden maailmassa ja nyt muistoissa, joissa kaikki myöhemmät murheet ovat jo unohtuneet. Ja minä sanoin, että kyllä minä  Pihlajamäen muistin. Sehän oli se korkea kylän mäki kaukana Karjalassa, jota ensimmäiset autot eivät päässeet ylös ilman apua. Kylän lasten tehtävänä oli juosta mäelle, kun he kuulivat auton äänen.  Auton kuljettaja sitten yritysten jälkeen lähetti lapset hakemaan vetoapua. Kyllä minä muistin. Oma äitini sen muiston oli minulle jo äidinmaidossa välittänyt.

En osaa sanoa, mikä olisi minun Pihlajamäkeni vanhuudessa? Onko Bangkokin ruuhkista siihen rooliin? Onko se thaimaalainen hymy kaiken keskellä? Ensimmäinen kaste? Tulva? Hua Hinin ranta?  Muistat sie?

Tuhkakeskiviikko. Ensimmäinen päivä paaston ajassa, laskeutuminen ei vain kärsimyksen ja piikkikruunun muistelemiseen , vaan myös tulevaan valoon.

Thaimaa. Kotipiha. Piikkikruunun jälkeen valkeus.