Äsken lapsenlapsi Kakkonen pulputti leirimuistojaan. Kahdeksanvuotias oli kokenut monenlaista muutamassa päivässä. Telttamajoitusta. Bumerangin tekoa. Vesihernekeittoa. Telttasaunaa. Pohdimme elämää yleensäkin. Millainen on ujo? Entä rohkea? Entä uhkarohkea? Millainen on nolo tilanne?
Leirirepun sisältö käytiin läpi moneen kertaan. Isi oli kuulemma vähän auttanut pakkaamisessa. Harmittavaista oli, että listassa ollutta kompassia ei ollut tarvittu kertaakaan.
Mitä tehdä, kun tulee koti-ikävä? Herätin tällaisen kysymyksen. Sain heti vastakysymyksen: Niin, mitä pitäisi tehdä? Vastasin, että minäkään en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Aina ei itketäkään. Päädyimme siihen, että sitten vain ollaan vähän syrjässä ja ikävöidään. Yhteisymmärrys.
Kuopuksen kanssa juteltiin unista. Paras uni, jonka hän muistaa, on se, jossa hän teki välilaskun Bangkokin lentokentälle. Hänellä oli siellä jonkin verran aikaa, joten hän meni ravintolaan ja tilasi kaikkia niitä ruokia, joita hänellä oli ollut ikävä. Hän söi ja söi ja kaikki ruoka mahtui vatsaan. Ei tehnyt kipeääkään.
Selvästi koti-ikävää. Yhteisymmärrys.
Mitä silloin on ikävä, kun on koti-ikävä?
1970, Kypros. Kolossis. Mihin kotiin pitäisi oikeastaan olla ikävä? Kaikkiinko?
Kommentit