Yli-ihminen ei varmaan koskaan tarvitse lohdutusta. Hänellä tuskin on syytä myöskään kokea kiitollisuutta. Toisten nöyristely ärsyttää, koska se on teeskentelyä. Yli-ihminen erottaa helposti aitouden. Hänhän on aito.
Kirjailijan häiriöklinikan Kirsti pohti eilen sitä, saavatko kirjat antaa lohdutusta. Jäin miettimään monia asioita. Onko parempi olla rehellisesti lohduton kuin lohdutettu? Saako toinen ihminen yleensäkään lohduttaa toista? Entä, jos hän lohduttaa vain sanoilla eikä ajatuksella? Onko alentavaa tarvita lohdutusta? Pitääkö pärjätä yksin?
Entä, jos ei vain pärjää…
Eilen illalla ystävien kanssa puhuttiin kiitollisuudesta. Huomasimme yllättäen olevamme kiitollisia monesta asiasta. Kristittyinä oli helppo tajuta, kenelle olimme kiitollisia. Entä, jos ei usko? Tarvitaanko kiitollisuutta? Voiko elämälle olla kiitollinen? Entä läheisille? Entä vieraille? Entä, jos toinen auttaa vain velvollisuuden tunteesta? Voiko olla kiitollinen toiselle ihmiselle jäämättä kiitollisuudenvelkaan? Onko luvallista olla kiittämätön?
Entä, jos ei vain kiitä kaikesta…
Thaimaan kokemusten jälkeen edelleen välillä mietin nöyryyttä. Onko nöyryys alistumista? Onko nöyryys piilotettua itserakkautta? Entä, jos toinen nöyristelee vain saadakseen etuja? Onko nöyryys ylpeyden vastakohta vai sen toinen nimi? Onko olemassa aitoa nöyryyttä? Onko olemassa todellista itsensä kieltämistä toisten hyväksi? Saako nöyryyttä yrittää?
Entä, jos ei ole aito nöyrä…
”Ihmisten tuomiot tulevat ja menevät. Tahdon suuremman tuomion, vaikka se murskatkoon. Tahdon Jumalan tuomion, sen tuomion, joka ottaa kaiken lukuun.” (Erkki Leminen) Pori. Tarvitseeko hävinnyt lohdutusta?
Kommentit