Katsoin tallentamaani ranskalaista Monte Criston kreiviä taas eteenpäin. Olen nähnyt sen sarjan jo ennestään ja lukenut kirjan monia kertoja. Huomaan taas, miten kirjoissa kaikki jotenkin pehmenee. Väkivaltakin tuntuu vaimeammalta. En luultavasti kovin paljon lukiessani edes mieti maisemia, tavaroita tai ihmisten ulkonäköä. Nimetkin minulta nopeasti unohtuvat. Siksi minun on joskus vaikea keskustella kirjan tai elokuvan henkilöistä. Kuopus, joka on tässä asiassa erilainen kuin minä, väliin minuun tuskastuu. Hän toisaalta on minulle varma tiedonlähde. Voin rauhassa kysyä häneltä, pidinkö jostain elokuvasta tai missä olen ennen nähnyt sen elokuvan henkilöitä. Omatekoinen tietosanakirja.

Monte-Criston kreivi sai minut miettimään, miten steriilissä maailmassa nykyisin Suomessa elämme. Emme väkijoukkona huuda mestauslavan edessä syyllistä vapautettavaksi. Emme lynkkaa ketään.  Barrikadit kuuluvat muualle. Me päästämme Barabbaamme vapaaksi hienovaraisemmin ja tuomitsemme Jeesuksemme mainoskyltein tai pamfletein. Ehkä siksi pahuuskin on helpompi määritellä heikkoudeksi.

Ajattelen ystäviäni ympäri maailmaa. Yksi on taas näinä päivinä palaamassa maailmalle. Toisen kaukana olevan läheinen on vakavasti sairas. Kolmas riemuitsee uudesta perheenjäsenestä. Neljäs on lomalla perheensä kanssa rannalla. Viides kuuntelee surevaa ihmistä. Kuudes opettaa.  Seitsemäs ja kahdeksas ja yhdeksäs ja… Kaikki he tekevät kaukana tavallista työtään usein edes tajuamatta olojensa outoutta tai työnsä tärkeyttä.

Vuorta voidaan siirtää räjäyttämällä tai kaivinkoneilla, mutta se siirtyy myös hiekanjyvä kerrallaan.

Kobba Klintan. Onneksi on olemassa muitakin saaria kuin Ifin saari. Kuva Teppo Innola.