Kenelle ojennan käteni?
Kenelle avaan suuni?
Kenen blogiin kirjoitan?

Vähän kerrassaan olen huomannut, että minulla on kielellisiä vaikeuksia ylittää rajoja. Kun puhuu rajojen ylittämisestä, on vaarana antaa vääriä, sotaisiakin mielikuvia. Tuntemattoman sotilaan kuvaus Suomen ”vanhan rajan” ylittämisestä muistuu monelle heti mieleen. Toisaalta, passintarkastusten vähennyttyä rajojen ylityksiä ei aina edes huomaa. Raja ei siis aina aukea railona.

En osaa puhua mitään vierasta kieltä täydellisesti. Ollessani kesätöissä Hannoverissa saksankielisen puheen aikana liikkuivat nopeasti vain kädet. Nyt myöhemmin olen kyllä tajunnut, että se ei välttämättä liittynytkään puheen hitauteen vaan ympärillä nähtyyn saksalaiseen yleiseen tapaan kommunikoida. Kielikouluaikana Birminghamissa tunsin avuttomuutta, vaikka ylimpään englannin kielen ryhmään silloin vielä pääsinkin. Thaimaan kansainvälisen koulun amerikkalaisten opettajien kanssa olin kyllä aina ihmeessä. Thaikielen intonaatiovirheet ovat itsellenikin olleet huvin ja harmituksen lähteitä. Osaan vain kuvitella, mitä ne ovat thaimaalaisille. Tahtoisin niin kovin olla edes jossain täydellinen…

Rajojen ylityksellä en nyt tarkoita vieraiden kielten hallintaa vaan ihan tätä omaa rakasta äidinkieltäni. Olen tajunnut, miten käsitteet ja sanasto suppeutuvat, jos aina puhuu samoista asioista samanmielisten ihmisten kanssa. On hyvä välillä herätä todellisuuteen tässäkin asiassa.

Eilen opetin DIAKissa ryhmää, joiden kanssa olin työskennellyt jo useita tunteja aikaisemmin. Ryhmä oli mukava ja keskusteleva. Viimeisellä tunnilla mukaan liittyi iso joukko toisen ryhmän opiskelijoita. Aiheena oli se, mitä pitäisi ja voisi ottaa huomioon, kun terveydenhoitotyössä kohtaa thaimaalaisia tai muiden kulttuurien ihmisiä. Kerroin omia kokemuksiani Suomeen paluusta ja siitä, mitä olin itse kuullut ja oppinut kohtaamiltani thaimaalaisilta. Huomasin, että minun oli paljon vaikeampi saada keskustelua aikaan oudommassa ryhmässä. Ryhmädynamiikka oli häiriintynyt.

Olen viime päivinä miettinyt ja kirjoittanutkin blogivierailuista ja blogien kommentoimisesta. Se on helpompaa kuin keskustelu, jolloin aina pitäisi päästä kunkin keskustelun tyyliin mukaan, jotta tulisi kuulluksi. Poikkeava yksilö saa usein poikkeavan yksilön kohtelun.

Olen iloinen saatuani kasvaa kodissa, jossa puhuttiin paljon ja kaikenlaista. Sitä ei nuorena osannut arvostaa. Kotona oli myös luvallista ja suotavaa lukea kaikkea kaikkialla ja paljon. Kirjastossa käymistä ei tarvinnut selitellä. Peruslaiskuuteni johtuu jo noista ajoista. Itsesensuuri tietysti pelasi siinä, että ihan kaikkea lukemaani en heti julki julistanut. Joitain kirjoja saatoin vanhemmillekin suositella. Äitini aina kertoi nauraen, miten hän oli kuullut luokkatoverini sanovan minulle: ”Annatko äitisi lukea sellaista kirjaa?” Meillä siis sensuuri ei pelannut toiseenkaan suuntaan.

Suostunko astumaan ”ulkopuolelle leirin”? Onko se suotavaa? Entä järkevää? Kuinka paljon itsesensuuria tarvitaan? Kuinka paljon annan toiselle luvan olla erilainen? Näitäpä tänään täällä pähkäilen.

Vampula. Erilainen muori kertomassa kohtaamilleen ihmisille kohtaamistaan ihmisistä.

Plus%20357%20Vampulassa.jpg