Ei hätää
Ei hätiä mitiä
Ei hätäpäivää

”Yksi risti kaksi. Markat miljoonaksi.” Yksi yksi kaksi. Tule auttajaksi…

Olin tammikuussa taas kerran tulkkina maahanmuuttajien suomen kielen koulutuskurssin alussa.  Siellä selviteltiin opiskelupaikan erilaisia käytäntöjä, myös terveydenhuoltoa. Kerrottiin, mistä voi milloinkin saada apua ja millaisia asioita vakuutus korvaa.

Onnettomuustapauksissa kehotettiin kutsumaan ambulanssi paikalle. Huomasin kysyä, tunsivatko opiskelijat yleisen hälytysnumeron ja tiesivätkö he, mitä apua sen avulla saisi. Eivät tunteneet eivätkä tienneet.

Olemme Suomessa tottuneet siihen, että jonkun tehtävänä on aina auttaa meitä, kun meille tulee todellinen hätä. Lähin apu (tai ainakin neuvo) on puhelimen päässä, vaikka varsinainen apu viivästyisikin. Oletamme, mielestämme täysin oikeutetusti, että yhteiskuntamme hoitaa meille tarvittaessa paikalle poliisin, palokunnan ja asiantuntevan hätäensiavun. 

Muistan, miten vuosi tsunamin jälkeen pidetyssä asiantuntijaseminaarissa keskusteltiin myös ulkomailla olevien suomalaisten turvallisuudesta ja turvallisuuden tunteesta. Ulkomaillakin helposti oletamme, että joku tulee aina apuun hädässämme. Matkavakuutustakaan kaikki eivät katso tarvitsevansa. Seminaarissa korostettiin sitä, että ulkomailla matkustettaessa pitää erottaa, mikä on oma vastuu, matkanjärjestäjän vastuu ja matkavakuutuksen vastuu. Ei ole itsestään selvää, että valtion vastuu ja huoli kansalaisistaan ulottuu kaikessa maamme rajojen ulkopuolelle. Sitä harvoin muistamme.

Tänään 11.2. on hätäpäivä. Onneksi on. Onneksi meillä on numero, johon voimme soittaa. 112.

Selkokielinen ohje hätänumeron käytöstä:

Slekokieli%20h%C3%A4t%C3%A4numero.jpg