Eilen juttelin muutaman ulkomailla asuneen nuoren kanssa suomalaisuudesta. Tunnetustihan ulkomailla asuva suomalainen on suomalaisempi kuin Suomessa koko ikänsä asunut. Oli mukava vaihtaa kokemuksia siitä, miten suomalaisuus oli eri perheissä eri puolella maailmaa näkynyt.

Meillä suomen kieli oli tärkeä osa identiteettiä. Mukana kulki paljon lasten kirjoja ja kirjeopiston välityksellä lapset saivat myös tutustua suomalaisiin koulukirjoihin. Kotona puhuttiin aina suomea. Lapset keskenäänkin tekivät niin. Siitä Esikoinen piti huolen. Suomalaista ruokaa söimme harvoin. Thaimaalaisen ruuan makuun päässeelle kävi helposti niin. Tiesimme kuitenkin koko ajan, että thaimaalaisia emme olleet emmekä amerikkalaisiksikaan halunneet tulla. Olimme siis tavallisia suomalaisia. Ei niin kovin hymyileviä. Ei niin kovin joustavia. Ei niin kovin sujuvasanaisia. ”Joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään.” (Etto)

Lasten kansainvälisessä koulussa oli vuosittain Kansainvälinen päivä. Alkuvuosina koulussa oli vain muutamia suomalaisia lapsia. Valokuvan avulla muistan, että Kuopuksen tehtävänä oli kerran Finnairin johtajan lapinpukuisen tyttären kanssa kantaa Suomen kylttiä Kansainvälisen päivän paraatissa. Loppuvuosina suomalaisten määrä kasvoi huomattavasti. Paineet ilmeisesti myös kasvoivat. Minäkin sain kerran jälkikäteen kuulla paheksuntaa siitä, että olin tullut Kansainväliseen päivään punaisessa enkä sinivalkoisessa asussa…

"A rose is a rose is a rose"

1985. Bangkok. Suomalaisia nuutipukkeja