Monet istuivat television ääressä ja katsoivat kahta taloa. Maailma pieneni hetkessä. Ikkunasta liinaa heiluttanut ei tiennyt olevansa miljoonien ihmisten nähtävillä suorassa lähetyksessä kautta maailman. Tuskin se olisi häntä silloin kiinnostanutkaan. Hän heilutti, jotta hänet huomattaisiin.  Hänet kyllä huomattiin. Sitten talot sortuivat. Voi heitä ja voi meitä.

Käsite mielikuvapolitiikka, image politics,  alkaa esiintyä yhä enemmän julkisessa keskustelussa. Poliittisessa kulttuurissa mielikuvat alkavat olla tärkeämpi kuin  politiikan sisältö.  Henkilöistyminen, privatisoituminen ja viihteellistyminen synnyttävät mielikuvia, joiden perusteella tehdään valintoja. Onko historian spiraalissa palattu taas sirkushuvien luo? Kuka silloin saa vallan, kun mielikuvapolitiikalla ratkaistaan vallanpitäjät? Voi heitä ja voi meitä.

Vuosikymmeniä sitten istuin pienen paikkakunnan pienessä virastossa. Kanssani istui sen paikkakunnan Konsta Pylkkänen, tuumailija, mietiskelijä ja runoilija. Hänellä ei ollut oppiarvoa, korkeaa asemaa eikä rikkautta, joilla olisi saanut arvostusta arkielämässä. Hän ei näyttänyt niitä tarvitsevankaan. Hän arvosti itseään juuri sellaisena kuin hän oli. Hän oli löytänyt tarkoituksen elämäänsä lähetystyöstä. Pienestä palkastaan hän joka kuukausi antoi osan siihen työhön. Muistan, kuinka selvästi hän näki maailman realismin. Hän suhtautui varsin varauksellisesti yleiseen kansainväliseen hyväntekeväisyyteen. "Sinne mennään auttamaan niitä ihmisiä vain sen verran, että niiden kanssa voidaan paremmin käydä kauppaa. Heitä autetaan vain siksi, että voidaan itse rikastua. Lähetystyö ei ole tuota."

Me emme vielä silloin tienneet itse lähtevämme. Jos mietin sopivaa mielikuvaharjoitusta löytääkseni motiivin lähetystyölle, palaan tuohon pieneen virastoon tuon vanhan miehen luo. Voi häntä ja voi minua.

1970. Jerusalem. Kuvatkin ovat osa mielikuvapolitiikkaa.