Maailman lapset
Minun lapseni
Riittäkö rakkaus


Tänään sain olla kertomassa Thaimaasta ja sen kielestä Thaimaasta adoptoitujen lasten vuotuisessa perhetapaamisessa. Sieltä tultuani lueskelin nettiä ja surffailin kansainvälisestä adoptiosta kertovilla sivuilla. Tunnen useita perheitä, joissa vanhemmat ja lapset ovat löytäneet toisensa eri maista. Olen seurannut silloin tällöin aikaisemminkin asiasta käytävää nettikeskustelua.  Keskustelun taso ei ole aina ollut korkea. En ymmärrä, miksi juuri tämä kysymys herättää joissakin negatiivisia tunteita. Puheenvuoroissa näkyy usein ennakkoluuloisuus ja suoranainen asiantuntemattomuus.

Kuuntelin tuossa tapaamisessa kahta kertomusta. Toisessa äiti kertoi kokemuksiaan lapsensa noutomatkasta, toisessa taas isä kertoi lapsensa "juurimatkasta". Tutulta tuntuivat molemmat kertomukset. Juurimatkassa erityistä oli Thaimaan valtion virallinen huolehtiminen matkalaisista. Eri maista tulleet lapset adoptiovanhempineen saivat upean vastaanoton. Heille oli järjestetty monenlaista ohjelmaa, johon kuului myös Thaimaan kruununprinsessan tapaaminen kuninkaallisessa palatsissa.

Tiedän, että myös me olemme omilla valinnoillamme valinneet lapsillemme tiettyjä ongelmia. Väitän, että näin tapahtuu jokaisessa perheessä. Ei siihen tarvita valtion rajojen ylitystä. Kolmannen kulttuurin lapset, "third culture kids", saattavat  kokevat muita suurempaa juurettomuutta elämässään. Olisimmeko osanneet tehdä heidän elämästään Suomessa sen onnellisempaa? Siinä vasta kysymys.

Voiko ihmisellä on juuret monessa maassa? Entä jos maapallo onkin niin pieni, että juuret voivat olla yhteisessä ihmisyydessä, ei vain tietyssä maassa?


Entä jos meillä sittenkin on vastuu koko maailman lapsista? Tänään esittelin Suomen Lähetysseuran kummilapsirahaston. Se on yksi mahdollisuus monista osallistua yhteiseen vastuuseen. Joku toinen löytää toiset keinot.

Slummi. Piirros Kaija Karjalainen.

Plus%20197%20Tytt%C3%B6%20Thaimaasta%20K