Tänään olimme lähetystyön seniorijoukolla koolla ystäväperheen luona. Isäntä halusi valmistella tulevan sunnuntain saarnaansa yhdessä vieraittensa kanssa.

"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?'

Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."

Keskustelussa tuli esiin monenlaista. Minulle heräsi seuraavia kysymyksiä:

Onko tavaroiden kokoaminen ahneutta?
Onko muistotavaroiden kokoaminen ahneutta?
Onko muistojen kokoaminen ahneutta?
Kenelle kokoamme tavaroita?
Tuovatko tavarat turvallisuutta?
Pitääkö säästää vai pitääkö tuhlata?
Saako muistoista nauttia?
Onko tulevien sukupolvien velvollisuus nauttia samoista asioista kuin meidän?
Onko seuraavien sukupolvien säilytettävä meidän tavaramme?
Miten siirrämme arvoja eteenpäin?
Miten annamme seuraavan sukupolven valita omat arvonsa?
Miltä elämä tuntuu kuoleman koskettaessa?
Onko kaikki kokoamani minun vai kuuluuko se muillekin?

Tämän keskustelun jälkeen on varmaan syytä kuunnella ensi sunnuntain saarna radiosta tai mennä kirkkoon.

Muistotavaratarina: Enoni arkkitehti Jalmari Lankisen nuorena poikana piirtämä taulu, joka kulki perheemme mukana kaksi evakkomatkaa. Sen muistan aina olleen olohuoneemme seinällä. Taulun palautin serkulleni Juha Lankiselle syksyllä 1999 serkkumatkallamme Viipuriin.