Muistia ei voi hämätä. Kouluttaa sitä kyllä voi. Joskus tarvitaan erityisiä keinoja tarkastella noita koulutettuja muistoja ja miettiä, mitä todella tapahtui. Sellaisenaan. Raakana ja maustamattomana.  Tuomioistuimet pyrkivät myös totuuteen.  Ainakin riitatapauksessa. Tai rikoksissa.

Sohaisen varsinaiseen ötökkäpesään, kun katselen vanhoja valokuvia. Joku ötökkä puraisee ja jättää jäljen, toinen kipittää karkuun. Uniinkin joku vääntäytyy valeasuisena.

Käytän blogimaailmaa häikäilemättä hyväkseni. Tässä vaiheessa huomaan, miten jonkun kirjoittajan joku ajatus lähtee minussa liikkeelle ja vie mennessään. Jossain vaiheessa elämää kirjat tekivät sen. Ja runot. Nyt riittää joskus vain yksi lause tai sana laukaisemaan toimintaketjun.  Jos kasvokkain keskustelisin tällä vauhdilla, olisin varsin vaatimaton keskustelukumppani. Nyt saan itse määrätä tahdin. Voi tätä (näennäisen) vallan määrää!

Muistaisin varmaan ihan toisenlaisia asioita, jos minulla olisi ollut joka muutossa pakko hävittää paljon tavaroita. Nyt tosiasiat häiritsevät.  Harjoittelen kyllä samalla jo tosivanhuutta varten, jolloin aika ei enää merkitse mitään ja looginen ajattelukin murentuu. Vielä sentään katson kuvia ja edes mietin, missä ihmeessä, milloin ja miksi jokin kuva on otettu.

Yhden kuvan tarina. Samassa diafilmissä on kuvia Helsingistä, Merikarvialta ja Birminghamista. Kuvien kehitys ja pahvikehyksiin laitto on tapahtunut ”Made in England, Mar 79”. Kuvien numerojärjestys ei ole looginen.  Jos kehittäjiin uskoo kuvan oikean katselusuunnan suhteen, jääpuikkojen naputtaja on ollut vasenkätinen tai sitten hän ei ole yltänyt jäähän oikealla kädellään. Taloa en tunnista, en maatakaan. Oletan kuitenkin, että maa on Suomi. Kuva on ehkä otettu muistoksi kylmästä talvesta 1978.

Jotenkin vain valitsin tänne tänään juuri tämän kuvan. Siihen ei tarvita ihmeempää logiikkaa. Kunhan vain kurkistaa vähän ulos. Ja kävellessään kadulla varoo räystäiltä tippuvia jääpuikkoja.