Ei koskaan enää.
Ja kuitenkin joka päivä.

En usko ihmisen hyvyyteen. Minun on paljon helpompi uskoa perisynnin käsitteeseen ihmisen toimintaa selitettäessä. Toivon kuitenkin, että ihmiskuntana emme toisiamme täysin tuhoa. Siihen me voimme tällaisinakin vaikuttaa. Pieniä valintoja, suuria tekoja.

Viimeinen juna länteen.

Lauantaina kävimme Miehen kanssa Kansallisteatterissa. Petroskoi/Äänislinna ja jatkosota/toinen maailmansota. Ohjelmalehtisessä oli kuvia ja taustaa näytelmän eri tekijöiden isistä ja isoisistä. Oli sodassa kaatunutta ja sota-ajan viihdytyskiertueen tai Akateemisen Karjala-Seuran jäsentä. Erikoinen valinta peilata oman suvun menneisyyttä. Perinteisesti on kapinoitu omia vanhempia vastaan ja annettu anteeksi isovanhempien sukupolvelle.

Miehen ja minun isäni kuuluivat sodassa haavoittuneisiin. Se on aivan varmaan muuttanut meidän käsitystämme sodasta. Minua ovat muuttaneet myös sukuni evakkomatkat. Mietin näytelmän aikana, missä minun perheeni mahtoi olla  tuon viimeisen junan lähtiessä Petroskoista. Onko nyt assosiaatioiden aika? Peilaanko minäkin historiaa ja sen jälkeistä aikaa oman sukuni kokemuksien kautta? Entä tätä päivää?

Shoah.

!980-luvun lopulla Bangkokin asuntomme lähellä oli videovuokraamo. Perheen nuoriso käytti sitä silloin paljon hyväkseen. Ehdottomasti mieleenpainuvin elokuva Shoah oli kolmen pitkän videokasetin mittainen dokumentti  holokaustista. Se koostui lähinnä haastatteluista. Samalla vierailtiin paikoissa, joista puhuttiin. Koko elokuvassa ei näytetty järkyttävää kuvamateriaalia. Järkyttävyys syntyi  kertomusten arkisuudesta ja asioiden järkyttävyydestä. Paljon käytettiin aikaa keskitysleireille vieneiden raiteiden ja junien kertomaan tragediaan. Täydet junat yhteen suuntaan. Tyhjät junat takaisin. Aikataulujen tarkkuus. Suunnitelmallisuus.

Kwai-joen silta.

Luokkatoverini, hyvä ystäväni,  pääsi isänsä kanssa ala-ikäisenä katsomaan monta elokuvaa, joita me muut emme päässeet näkemään. Ystävä oli hyvä kertoja ja hänen kauttaan mekin pääsimme tunnelmaan. En silloin arvannut vierailevani joskus Kwai-joella. Kuoleman rautatie Kanchanaburin läänissä toimii nykyisin korjattuna ja uudelleen rakennettuna turistikohteena. Nykyisen sillan lähellä on parikin museota, joissa on autenttisia kuvia ja tavaroita tuolta ajalta. Japanilainen luterilaisen teologian oppilaitoksen professori toi oppilaansa katsomaan noita paikkoja. Hän halusi varmistaa sen, että oppilaat tiesivät maansa historian. Ei koskaan enää.

Junista minulla on tietysti myös mukavia muistoja. Joka vuosi lapsena kävimme junamatkoilla sukulaisia ja tuttavia katsomassa. Oli mukava avata eväspussi ja alkaa napsia eväsleipiä. Ehdoton sääntö oli, että eväitä sai alkaa syödä vasta Ulvilassa. Porista Ulvilaan oli silloin ja on edelleen kymmenen kilometriä.

1955. Pori. Kirkkopuisto. Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin luovuttaminen ja paljastus. Luovutuspuhe isäni Vilho Ikävalko.